JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sinä kel­paat

25.5.2015 6.21

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420150525062100

Au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Muu­ta­mis­sa on va­pau­tu­neem­pi tun­nel­ma kuin toi­sis­sa. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä jo­kai­sen ryh­män ym­pä­ril­lä on rau­tai­nen ai­ta il­man port­tia. Suo­ris­tan pai­taa ja si­pai­sen hiuk­sia. Mik­si sei­son yk­sin? Joh­tuu­ko se vaat­teis­ta, ul­ko­nä­ös­tä vai luon­tees­ta, jos­ta he ei­vät kyl­lä tie­dä juu­ri mi­tään? Joh­tuu­ko se roh­keu­den puut­tees­ta? Olen ju­tel­lut mo­nien kans­sa, kul­ke­nut vuo­si­kau­det sa­mois­sa raa­mat­tu­luo­kis­sa, hy­myi­le­vim­mil­le olen lä­het­tä­nyt ka­ve­ri­pyyn­nön­kin Fa­ce­boo­kis­sa. Olen yrit­tä­nyt us­kal­taa. Usein ter­veh­din. Jos­kus saan vas­tauk­sen. Sei­nä tun­tuu ko­val­ta se­län ta­ka­na. Mi­hin voin kat­soa, et­ten näyt­täi­si yk­si­näi­sel­tä? Mik­si en kel­paa?

Mie­tin ai­kaa, jol­loin mi­nul­la oli taak­ka ni­mel­tä yk­si­näi­syys. Tun­sin sen val­tai­sa­na ki­ven­mu­rik­ka­na har­ti­oil­la­ni. Oli ai­ka, jol­loin mi­nun oli vai­kea men­nä raa­mat­tu­luok­kaan, seu­roi­hin tai nuor­te­nil­taan sik­si, et­tä olin yk­sin. Kaik­ki ne sa­dat het­ket ovat syö­py­neet mie­lee­ni – het­ket, kun yri­tin tai vain odo­tin. Toi­voin, et­tä joku tu­li­si ja pu­hui­si. Tun­tui eri­tyi­sen ki­pe­äl­tä, kun en ko­ke­nut ole­va­ni hy­väk­syt­ty us­ko­vais­ten nuor­ten kes­kuu­des­sa. En tie­dä mik­si.

Epäi­len, et­tä en tuo­na il­ta­na ol­lut ai­noa yk­si­näi­nen. Eh­kä jon­kun yk­si­näi­syy­teen saat­toi liit­tyä myös kiu­saa­mis­ta. It­se­kin huo­ma­sin, et­tä tois­ten nuor­ten käy­tös vaih­te­li po­ru­kan mu­kaan. Mi­nun oli vai­kea ym­mär­tää, mik­si joku saat­toi hy­myil­lä kas­vo­tus­ten, mut­ta sel­kä­ni ta­ka­na hän ei käyt­täy­ty­nyt rei­lus­ti.

Mo­nen nuo­ren sa­na­ton hä­tä­huu­to on: "Hy­väk­sy mi­nut!" Tuo huu­to suun­tau­tuu osal­taan ikä­to­ve­rei­hin. Hei­hin kaik­kiin, jot­ka it­se­kin elä­vät kuo­hun­ta­vai­het­ta ja joil­le oman it­sen­sä li­säk­si myös tois­ten hy­väk­sy­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Kuo­ret ko­lah­te­le­vat ih­mis­ten ym­pä­ril­lä. On vai­ke­aa ta­voit­taa le­vot­to­man tai epä­var­man käy­tök­sen al­ta nuor­ta, joka tuon hä­tä­huu­don lä­het­tää. Voin mel­kein näh­dä sen har­maan epä­var­muu­den pil­ven, joka lei­jai­lee it­se­ään ja toi­si­aan et­si­vien nuor­ten ym­pä­ril­lä. On vai­ke­aa ol­la roh­kea, toi­mia eri ta­val­la, kun ei it­se­kään tie­dä, mitä ha­lu­aa ol­la.

Eräs toi­nen au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Mi­nul­la on ys­tä­viä vie­rel­lä­ni. Mei­tä suo­jaa läm­pö. En tie­dä, on­ko ym­pä­ril­läm­me sul­jet­tu ai­ta yk­sin sei­nään no­jaa­van sil­mis­sä. Mi­nun kui­ten­kin on hyvä ol­la. Tur­val­lis­ta. Kä­ve­len ulos, vas­taan tu­lee tut­tu tyt­tö. Tyt­tö toi­ses­ta au­las­ta. Tie­dän, et­tä hän tun­tee mi­nut. Hy­myi­len va­ro­vas­ti. Toi­sen kat­se kään­tyy pois. Het­ken ajan mi­nuun is­kee nu­jer­ta­va tun­ne. Mik­si minä en kel­paa? Kä­ve­len ta­kai­sin ys­tä­vie­ni luo. Hei­dän, jot­ka odot­ta­vat mi­nua. Ha­lu­an is­tu­maan ys­tä­vie­ni vie­reen, mie­lui­ten vä­liin. Yk­sin ole­mi­nen sat­tuu yhä.

Myö­hem­min tu­li­vat päi­vät, jol­loin huo­ma­sin kel­paa­va­ni. Ym­mär­sin, et­tä eri­lai­suus on valo, jon­ka pi­men­tä­mi­nen voi vie­dä kaik­ki voi­mat. Kuin­ka iha­naa on­kaan an­taa va­lon lois­taa! Opin, mi­ten tu­hoi­sia en­nak­ko-ole­tuk­set ja hä­täi­set joh­to­pää­tök­set ovat­kaan. Meis­sä kai­kis­sa asuu pie­ni ih­mi­nen, joka ha­lu­aa rak­kaut­ta ja hy­väk­syn­tää. Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen koh­taa­ma­ni ih­mi­nen opet­taa mi­nul­le jo­tain.

Van­hem­mat, ker­to­kaa lap­sil­len­ne ar­vos­ta­vas­ti eri­lai­suu­des­ta. Osoit­ta­kaa te­oil­lan­ne, mitä oi­ke­as­ti tar­koit­taa Jee­suk­sen käs­ky "Ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si". Jee­sus käs­ki ra­kas­taa jo­kais­ta - niin yk­sin sei­nään no­jaa­vaa kuin myös ryh­män suo­si­tuin­ta. Em­me voi näh­dä kaik­kea, em­me ki­pe­ää si­sin­tä tai his­to­ri­aa. Meil­lä ei ole oi­keut­ta ohit­taa tai tuo­mi­ta lä­him­mäis­tä. Jee­suk­sel­le kaik­ki oli­vat sa­ma­nar­voi­sia.

Len­to yk­si­näi­syy­des­tä ys­tä­vyy­teen oli hui­ma, mel­kein pe­lot­ta­va. Osaan­ko minä ol­la ys­tä­vä? En­tä jos ku­kaan ei vä­li­tä mi­nus­ta oi­ke­as­ti? Aloin kui­ten­kin huo­ma­ta, et­tä näi­hin ih­mi­siin voin luot­taa. Ym­mär­sin, et­tä he vä­lit­tä­vät. Ta­ju­sin, et­tä saan ys­tä­viä, us­kal­lan ja pys­tyn.

Au­la täyt­tyy nuo­ris­ta. Ryh­mät po­ri­se­vat. Tämä au­la on al­ku­pe­räi­nen au­la. Minä sei­son yk­sin sei­nän vie­rel­lä. Yk­si­näi­syys sat­tuu, täl­lä ker­taa mel­kein ke­vy­es­ti. Yk­si­näi­syys on muis­to, ki­peä muis­to, mut­ta kuin ke­vyt var­jo, se pyyh­käi­see ylit­se­ni. Tie­dän, et­tä mi­nul­la on ih­mi­siä, jot­ka ra­kas­ta­vat. Ih­mi­siä, jois­ta kir­joi­tin näin:

Saat­te mi­nut huo­maa­maan:

minä asun mi­nus­sa.

ja te hy­myi­let­te mi­nun ko­dil­le­ni.

Tun­nen it­se­ni taas vah­vem­mak­si. Hy­myi­len niil­le­kin, jot­ka ha­lu­si­vat jät­tää mi­nut yk­sin. Joi­ta­kin koh­taan tun­nen su­rua. Opin mat­kan var­rel­la, et­tä yk­si­näi­syys voi ol­la muil­le nä­ky­mä­tön­tä, vain si­säl­lä. Ih­mi­sen it­sel­leen ra­ken­ta­ma kuo­ri es­ti mi­nua nä­ke­mäs­tä si­säl­le.

Kat­son vas­ta­päis­tä sei­nää, ja näen, et­tä joku on yk­sin. "Tai­vaan Isä, an­na hä­nel­le ys­tä­vä. Tai an­na mi­nul­le voi­maa kä­vel­lä luok­se ja pu­hua." Ai­na­kin minä hy­myi­len. Sinä kel­paat.

Es­si

Ranuan Kristillinen Kansanopisto
Ranuan kristillinen kansanopisto sijaitsee Ranuanjärven rannalla noin kahden kilometrin päässä kirkonkylän keskustasta. Opistossa opiskelee vuosittain noin 120 opiskelijaa viidellä eri linjalla. Pääosa opiskelijoista on 16–20-vuotiaita. Lyhytkurssilaisia on noin 3000. Tervetuloa joukkoomme opiskelemaan ja virkistymään! Lisätietoa opistosta www.rakro.fi. Päivämies-verkkolehden opistoblogia kirjoittavat sekä opiskelijat että henkilökunta.
20.1.2022

Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa.

Joh. 1:14

Viikon kysymys