JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Minut tuotiin kotiin

29.10.2015 7.19

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220151029071900

Olin odot­ta­nut kes­ki­viik­koil­lan ko­ti­seu­ro­ja. Oli mu­ka­va tie­tää, et­tä sai­sin aloit­taa syys­lo­man seu­roil­la ja et­tä pää­si­sin vie­lä kat­so­maan, mil­lai­nen on tun­nel­ma, kun seu­rat jär­jes­te­tään ko­to­na toi­mi­ta­lon si­jaan. Kos­kaan ai­em­min en ol­lut ko­ti­seu­rois­sa käy­nyt, vaik­ka mo­nes­ti olin ai­ko­nut. Pie­ni tyt­tö­ni ha­lu­si mu­kaa­ni ja pak­ka­si oma­toi­mi­ses­ti ku­va­kir­jo­ja kas­sii­ni mi­nun teh­des­sä­ni läh­töä.

Kun saa­vuin soih­duil­la va­lais­tun ta­lon pi­haan, muis­tin elä­väs­ti, kuin­ka saa­vuin sa­maan pi­haan seit­se­män vuot­ta sit­ten, jol­loin olin juu­ri pääs­syt us­ko­maan. Sil­loin olin tul­lut nais­te­nil­taan, saa­nut sin­ne kyy­din uu­sil­ta si­sa­ril­ta­ni. Se oli mi­nul­le elä­mä­ni toi­nen nais­te­nil­ta, ja olin yh­tä ih­meis­sä­ni kuin en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la­kin ta­lon kau­neu­des­ta. Mie­les­sä­ni kävi, et­tä hei­dän elä­mäs­sään nä­kyi siu­naus. Täl­lä­kään ker­taa en voi­nut ol­la ää­neen ih­met­te­le­mät­tä tyt­tä­rel­le­ni: "On tääl­lä kau­nis­ta!"

Etei­nen oli jo täyn­nä ih­mi­siä, tut­tu­ja kas­vo­ja. Kät­te­lin olo­huo­nees­sa is­tu­jat, ai­kui­set ja lap­set. Oli ko­toi­saa, kun mu­ka­na oli kai­ke­ni­käi­siä. Van­huk­set sä­tei­li­vät ym­pä­ril­leen tur­val­li­suut­ta, lap­set eloa ja iloa. Löy­sin tyh­jän pai­kan soh­val­ta kah­den mi­nul­le vie­raan nai­sen vie­res­tä. Pie­nen jut­tu­tuo­ki­on jäl­keen em­me enää vie­rai­ta ol­leet­kaan. Olin tie­tä­mät­tä­ni is­tu­nut kah­den kol­le­gan vie­reen! Kaik­ki olim­me suo­men kie­len opet­ta­jia.

Oli ih­meel­lis­tä huo­ma­ta näi­den en­nes­tään vie­rai­den nais­ten kans­sa ju­tel­les­sa­ni, mi­ten sa­moin me ajat­te­lim­me, mi­ten sa­maan ta­paan saim­me elä­mäs­säm­me ko­kea us­ko­mi­sen iloa ja Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Mi­nä­kin ker­roin, et­tä sen jäl­keen, kun olin pääs­syt us­kos­ta osal­li­sek­si, olen saa­nut ko­kea suo­ras­taan ylen­palt­tis­ta siu­naus­ta elä­mäs­sä­ni. Vaik­ka en odot­ta­nut maal­lis­ta siu­naus­ta, olen saa­nut sitä enem­män kuin olen pyy­tä­nyt. Tie­tys­ti vas­toin­käy­mi­set­kin kuu­lu­vat yhä elä­mään, mut­ta sil­ti – Tai­vaan Isä on suo­ras­taan hem­mo­tel­lut. Si­sa­ret nyök­kä­si­vät: näin se on.

Seu­ra­pu­heen ai­ka­na oli­sin ha­lun­nut sul­kea sil­mät. Sii­nä oli jäl­leen niin hyvä ol­la ja le­vä­tä. Raa­ma­tun­koh­ta muis­tut­ti sii­tä, kuin­ka tär­ke­ää oli­si ker­toa lap­sil­leen­kin, uu­del­le su­ku­pol­vel­le Ju­ma­lan ih­meel­li­sis­tä te­ois­ta, Ju­ma­lan ar­mos­ta, ja opet­taa myös hei­tä pi­tä­mään Ju­ma­lan käs­kyt. Et­tei tätä aar­ret­ta tu­li­si kät­keä tu­le­vil­ta su­ku­pol­vil­ta. Olin juu­ri miet­ti­nyt vii­me ai­koi­na sa­maa ai­het­ta. Sitä, kuin­ka kou­luis­ta on hä­vi­ä­mäs­sä kaik­ki kris­ti­nus­koon viit­taa­va. Min­kä aar­teen me kät­kem­me­kään lap­sil­tam­me!

Kat­sel­les­sa­ni ym­pä­ril­le­ni olo­ni oli ou­dol­la ta­val­la tut­tu. Ihan kuin oli­sin ai­na, lap­ses­ta as­ti käy­nyt ko­ti­seu­rois­sa. Jos­kus su­vi­seu­ra­ken­täl­lä mi­nul­le oli tul­lut sama tun­ne: kuin oli­sin ol­lut siel­lä ai­na. Myös kun olin as­tu­nut en­sim­mäis­tä ker­taa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen oves­ta si­sään, tuo tun­ne oli val­lan­nut mi­nut: olen tul­lut ko­tiin. Ih­meel­lis­tä on ol­lut kuul­la ja lu­kea myö­hem­min, et­tä mo­net muut­kin ai­kui­si­äl­lä tä­hän jouk­koon löy­tä­neet ovat ku­vail­leet tun­net­taan ai­van sa­moin sa­noin.

Pu­heen ja lau­lu­jen jäl­keen et­sin tyt­tä­re­ni kans­sa pai­kan kah­vi­pöy­däs­tä. Oli mu­ka­va tu­tus­tua pa­rem­min ih­mi­siin, jot­ka oli­vat kas­vois­ta tut­tu­ja jo mo­nen vuo­den ajal­ta. Sain kuul­la mie­len­kiin­toi­sia elä­män­ta­ri­noi­ta. Eräs­kin oli löy­tä­nyt elä­vän us­kon koh­da­tes­saan ko­ti­maas­saan, jos­sa on vä­hän us­ko­vai­sia, us­ko­vai­sen ih­mi­sen. Täs­tä oli tul­lut myö­hem­min hä­nen vai­mon­sa.

Sa­mas­sa pöy­däs­sä is­tui mei­tä löy­tä­nei­tä ja myös ih­mi­siä, jot­ka ovat kai­kis­sa elä­män­vai­heis­saan jak­sa­neet luot­taa Tai­vaan Isään ja saa­neet säi­lyt­tää lap­se­nus­kon­sa. Ihai­len hei­tä suu­res­ti, näi­tä kai­kes­sa kes­tä­nei­tä. Hei­tä, jot­ka ovat us­kal­ta­neet luot­ta­en ot­taa vas­taan kaik­ki lap­set Ju­ma­lan lah­joi­na. Hei­tä, jot­ka ei­vät ole vä­sy­neet, vaik­ka Tai­vaan Isä ei ole­kaan tuo­nut koh­dal­le us­ko­vais­ta puo­li­soa.

Eräs lap­suu­des­taan saak­ka us­ko­nut ky­syi mi­nul­ta, saan­ko minä voi­mia us­ko­mi­seen al­ku­ai­ko­jen löy­tä­mi­sen ilos­ta. Ker­roin, et­tä kyl­lä saan. Rau­ha, jon­ka en­sim­mäi­nen syn­nin­pääs­tö an­toi, oli niin suun­nat­to­man su­loi­nen. Ke­veys, kun koko rei­lun kol­mi­kym­men­vuo­ti­sen elä­män ai­ka­na ker­ty­neet taa­kat oli­vat pois­sa, oli niin us­ko­ma­ton, et­tä epäi­lys­ten het­kel­lä on hyvä pa­la­ta noi­hin tun­toi­hin. Mut­ta pel­käl­lä tuol­la en­si ko­ke­muk­sel­la ei jak­sai­si – ei, jos ei sai­si ai­na uu­des­taan tun­tea, kuin­ka us­ko­vais­ten lau­su­mat sa­nat pe­se­vät kaik­ki syn­nit pois: "Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si." Sii­tä sa­no­mas­ta­han jo­kai­nen us­ko­vai­nen elää.

To­te­sin sit­ten, et­tä iki­nä en oli­si voi­nut pääs­tä us­ko­maan omin voi­min. Sain us­kon lah­jan täy­sin ar­mos­ta, ja sik­si ym­mär­rän hy­vin sel­ke­äs­ti, et­tä Ju­ma­la voi ha­lu­tes­saan ot­taa tuon lah­jan mi­nul­ta pois. Tämä tie­to pi­tää nöy­rän pai­kal­la. Se pi­tää kii­tol­li­sen lap­sen pai­kal­la. Ei ole ha­lua ko­e­tel­la ra­jo­ja, ei ole ha­lua kiu­ku­tel­la pie­nis­tä. Ei­kä myös­kään pys­ty ke­tään tois­ta kat­so­maan tuo­mit­se­vin sil­min.

Il­ta oli ku­lu­nut pit­käl­le. Oli ai­ka hy­väs­tel­lä nämä rak­kaat. Löy­sin tyt­tä­re­ni por­tai­den ylä­pääs­tä tois­ten las­ten kans­sa leik­ki­mäs­tä. Ih­meel­lis­tä, et­tä saam­me tä­hän per­he­vä­keen kuu­lua. Niin ih­meel­lis­tä, et­tä mi­nut­kin tuo­tiin ko­tiin.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
15.7.2024

Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa. Hab. 3:4

Viikon kysymys