JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Niin yksinkertaista

24.11.2015 6.58

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220151124065800

Mie­li on ar­ki­aa­mu­na maas­sa. Mar­ras­kuun pi­me­äs­sä ei ai­na jak­sa näh­dä ke­vään va­loon as­ti, voi­mat uu­pu­vat. Ja kun tu­lee vie­lä louk­kaan­tu­mi­sia ih­mis­suh­teis­sa, koko elä­mä tun­tuu vai­ke­al­ta, mo­ni­mut­kai­sel­ta, ras­kaal­ta.

Mi­nul­la on myö­häi­nen työ­päi­vä ja eh­din ava­ta Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­den, lu­kea päi­vän blo­gi­teks­tin. "An­teek­si" - Juho Mä­en­pään kir­joi­tus. "On­ni ei asu siel­lä, mis­sä on täy­del­li­siä ih­mi­siä, vaan siel­lä, mis­sä on an­teek­si­an­to." Sa­nat hät­käh­dyt­tä­vät: näin­hän se on! Ja sa­mal­la ym­mär­rän, mikä on vie­nyt ilon mie­les­tä­ni, mikä saa­nut mat­kan hi­taak­si: an­teek­si­an­ta­ma­ton mie­li. Kat­ke­ra mie­li. Mi­ten hel­pos­ti se saa­kaan al­kun­sa, mi­ten no­pe­as­ti se le­vit­tää myrk­ky­ään.

Olen kan­ta­nut vii­me päi­vät mie­les­sä­ni kau­naa puo­li­sol­le­ni hä­nen sa­nois­taan. Minä, joka olen saa­nut niin pal­jon an­teek­si, olen louk­kaan­tu­nut toi­sen ih­mi­sen sa­noi­hin. Minä, joka löy­dän it­se­ni ai­na uu­des­taan syn­tiin jou­tu­va­na, epä­täy­del­li­se­nä ih­mi­se­nä, olen vaa­ti­nut toi­sel­ta ereh­ty­mät­tö­myyt­tä.

Kat­son an­teek­si­an­ta­mat­to­muut­ta­ni sil­miin, ja ym­mär­rän pääs­tää sii­tä ir­ti. Kuin avai­si si­sim­mäs­sään ik­ku­nan ja pääs­täi­si pa­han il­man lin­nun len­tä­mään pois. Saan myö­hem­min kuul­la, et­tä kau­na­mie­len­kin saa us­koa an­teek­si. Rau­ha ja ilo as­tu­vat ti­lal­le, va­paus pa­laa. Per­hees­sä on taas kaik­ki hy­vin.

Yh­täk­kiä ym­mär­rän, mitä vas­ta­ta ys­tä­väl­le, joka on ky­sel­lyt kiin­nos­tu­nee­na us­kos­ta­ni. Hän on ker­to­nut ha­lun­neen­sa us­koa ku­ten minä, us­ko­nut­kin, mut­ta pet­ty­nyt sit­ten ih­mi­siin. Hän ei ole näh­nyt heis­sä sel­lais­ta lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta, jota oli­si us­ko­vai­sil­ta odot­ta­nut. Hän on poh­ti­nut us­koa muu­ten­kin hy­vin mo­ni­mut­kai­ses­ti ja tie­teel­li­ses­ti. Ja kun us­ko on kui­ten­kin niin yk­sin­ker­tais­ta. "To­ti­ses­ti: joka ei ota Ju­ma­lan val­ta­kun­taa vas­taan niin kuin lap­si, hän ei sin­ne pää­se" (Mark. 10:15).

Nyt tie­dän, mitä vas­ta­ta hä­nel­le: an­na heil­le an­teek­si. Hy­vin help­poa on al­kaa näh­dä vi­ko­ja toi­sis­sa ih­mi­sis­sä, myös us­ko­vai­sis­sa, sil­lä jo­kai­nen ih­mi­nen on syn­ti­nen. Ei­vät Raa­ma­tun ku­vaa­mat us­ko­vai­set­kaan ol­leet täy­del­li­siä ih­mi­siä, kau­ka­na sii­tä. En­kä mi­nä­kään muut­tu­nut ih­mi­se­nä syn­nit­tö­mäk­si tul­tu­a­ni us­ko­vai­sek­si. "Van­ha osa" ei ole kos­kaan teh­nyt pa­ran­nus­ta.

Sil­loin kun sain pa­ran­nuk­sen ar­mon, ih­met­te­lin sitä, mi­ten pal­jon us­ko­vai­set viet­tä­vät ai­kaa kes­ke­nään. Mie­tin, mi­ten näin tii­vis yh­tei­sö voi toi­mia. Mut­ta sit­ten aloin ym­mär­tää se­li­tyk­sen: se on ar­mo. Ih­mi­set ovat niin ar­mol­li­sia toi­sil­leen. Toi­sel­le ha­lu­taan an­taa kaik­ki jo etu­lah­ja­na an­teek­si, jo en­nen kuin toi­nen ym­mär­tää pyy­tää.

Jee­sus ker­toi ope­tus­lap­sil­leen ver­tauk­sen ar­mot­to­mas­ta pal­ve­li­jas­ta: Pal­ve­li­ja sai suu­ren ve­lan an­teek­si ku­nin­kaal­ta, mut­ta ei it­se sii­tä huo­li­mat­ta ar­mah­ta­nut tois­ta pal­ve­li­jaa, joka oli hä­nel­le pal­jon vä­hem­män vel­kaa. Kun ku­nin­gas sai kuul­la täs­tä, hän lait­toi pal­ve­li­jan­sa an­ka­raan van­keu­teen, kun­nes tämä mak­sai­si koko ve­lan - mah­dot­to­man suu­ren ve­lan pal­ve­li­jan kos­kaan mak­saa. "Näin te­kee mi­nun tai­vaal­li­nen Isä­ni­kin teil­le, jos te et­te kai­kes­ta sy­dä­mes­tä an­na ku­kin vel­jel­len­ne an­teek­si" (Matt. 18:35).

Vii­me ke­vää­nä olin suu­ris­sa epäi­lyk­sis­sä. Kuu­lin seu­rois­sa jon­kun pu­hu­neen mi­nus­ta sel­lais­ta, joka louk­ka­si mi­nua, tun­tui pa­han­pu­hu­mi­sel­ta. Asia al­koi pai­sua mie­les­sä­ni. Us­kal­lan­ko edes men­nä seu­roi­hin, jos kaik­ki kat­so­vat­kin mi­nua pa­has­ti? Mi­nus­ta tun­tui, et­tä jos nyt en pys­ty us­ko­maan, se on hei­dän vi­kan­sa.

En ym­mär­tä­nyt, et­tä oma ar­mot­to­muus, oma kat­ke­ra mie­li oli muut­tu­nut mi­nul­le syn­nik­si, joka oli vie­mäs­sä pois Ju­ma­las­ta. Kun sit­ten us­kal­sin seu­roi­hin, ih­mi­set tu­li­vat ys­tä­väl­li­ses­ti kät­te­le­mään. Sie­lun­vi­hol­li­nen­ko se oli ol­lut asi­al­la, kuis­ku­tel­lut, et­tä sin­ne ei enää kan­na­ta men­nä? Seu­ra­pu­heen lo­puk­si sain kuul­la, et­tä kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si. Us­kon voi­ma va­lah­ti mi­nuun, pesi pois myr­kyt. Mi­nul­la oli kaik­ki an­teek­si! Ja sa­mas­sa halu et­siä toi­sis­ta vi­ko­ja oli ties­sään.

Us­ko­mi­nen on niin yk­sin­ker­tais­ta. Kai­ken sa­lai­suus on ar­mo. Riit­tää, et­tä us­kom­me omat syn­tim­me an­teek­si. Ja pi­däm­me huo­len sii­tä, et­tä it­se an­nam­me "an­teek­si niil­le, jot­ka ovat mei­tä vas­taan rik­ko­neet". Kaik­ki muu seu­raa it­ses­tään: rak­kaus Ju­ma­laa ja hä­nen tah­to­aan koh­taan, halu ra­kas­taa lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään - ar­mos­sa ja to­tuu­des­sa. Rau­ha, ilo ja va­paus pa­laa­vat.

Niin yk­sin­ker­tais­ta.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
2.3.2024

Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien. Ps. 25:8

Viikon kysymys