JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Helmiä kesäpolulla

24.8.2016 6.20

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160824062000

Hei­tän vil­tin pi­ham­me var­joi­saan koh­taan nur­mel­le. Tyy­ny kä­si­var­sien al­le peh­mus­teek­si ja läp­pä­ri eteen. Nyt ha­lu­an muis­tel­la ke­sää. On hel­le­päi­vä, jä­se­nis­sä läm­mön rau­keus. Haa­van­leh­tien ka­hi­na ylä­puo­lel­la, ke­vyt ke­sä­tuu­li ihol­la. Las­ten lei­kin ää­net lä­hel­lä. Poi­ka kel­lah­taa het­kek­si vie­rel­le. An­nan suu­kon pos­kel­le ja saan hy­myn vas­ta­lah­jak­si. On hyvä ol­la.

Kun kou­lut lop­pui­vat, nu­kuin en­sim­mäi­sen vii­kon. Tu­li­si­ko­han täs­tä ke­sää, mie­tin. Yleen­sä lo­man al­ka­es­sa olen puh­ku­nut in­toa puu­tar­ha­töi­hin ja ko­din pe­rus­teel­li­seen sii­vouk­seen. Nyt kesä al­koi hi­taam­min. Le­pä­sin su­rua, uu­pu­mus­ta, huo­lia pois. Tal­vi ir­to­si jä­se­nis­tä vit­kas­tel­len.

Ke­sä­kuun lo­pul­la pak­ka­sin pie­nen au­to­ni ää­ri­ään myö­ten. Lap­set kyy­tiin ja na­vi­gaat­to­riin mää­rän­pääk­si Tor­nio.

– Ei saa sit­ten na­his­tel­la, et­tei äi­dil­lä mene her­mot. En ole tot­tu­nut aja­maan näin pit­käl­le, en­kä näin ko­vaa.

Lap­set ym­mär­si­vät, et­tä nyt oli tosi ky­sy­myk­ses­sä. Osai­si­ko­han äi­ti ajaa oi­ke­as­ti Tu­run ul­ko­puo­lel­la­kin? Osai­si­ko­han äi­ti ajaa myös moot­to­ri­teil­lä? äi­ti ei ol­lut sii­tä ihan var­ma. Pi­dem­mät mat­kat oli hoi­ta­nut ai­na isä. Tam­pe­reen jäl­keen ote oli jo ren­tou­tu­neem­pi.

– Mä en oli­si us­ko­nut, et­tä sä ihan oi­ke­as­ti osaat ajaa näin pit­käl­le, tun­nus­ti tei­ni­ty­tär.

äi­dil­lä oli voit­ta­ja­fii­lis.

Poh­jois-Poh­jan­maal­la oli ai­ka py­säh­tyä, et­siä tie lap­suu­den mum­mo­laan. Van­ha hiek­ka­tie oli en­nal­laan. Ta­lot tien var­rel­la sa­mat kuin nel­jä­kym­men­tä vuot­ta sit­ten.

– Kat­so­kaa lap­set! Täl­tä ke­sän kuu­luu näyt­tää! Hiek­ka­tie, kis­san­kel­lot tien­var­sil­la. Au­ke­at pel­lot, hei­nä­sirk­ko­jen sä­es­tys.

Vii­mei­sen mut­kan ta­ka­na mum­mo­la, jos­sa pap­paa ja mum­moa ei enää ol­lut. Mut­ta vie­lä löy­tyi täti, ja ta­lon toi­ses­ta pää­dys­tä eno per­hei­neen. Vii­mek­si olin tääl­lä käy­nyt kym­me­nen vuot­ta sit­ten. Sil­ti mei­tä oli vas­tas­sa koti – ovet avoin­na, il­ta­pa­la val­mii­na, omat lap­suu­den ku­vat hyl­lyil­lä, läm­pi­mät kat­seet, kuu­lu­mis­ten vaih­to.

Ke­säil­lan val­keu­des­sa kier­sin pi­ha­pii­riä. Van­ha na­vet­ta, nyt jo tyh­jil­lään. Na­ve­tan ta­ka­na puo­ti, en­ti­nen ruo­ka­va­ras­to. Kaik­ki­al­la men­nei­den ke­sien as­ke­leet, elä­män­täy­tei­set het­ket ja ih­mi­set. Pap­pa trak­to­rin is­tui­mel­la, mum­mo na­vet­ta­po­lul­la, kis­sat, va­si­kan kar­hea kie­li, täti lyp­sä­mäs­sä, eno yli­sil­tä hei­niä heit­tä­mäs­sä. Pir­tin pit­kä pöy­tä täyn­nä hei­nän­te­ko­vä­keä. Au­rin­gon­pais­tei­nen, työn­täy­tei­nen elä­mä. Nyt kaik­ki­al­la hil­jai­suus.

Mie­les­sä hai­kea kii­tol­li­suus. Men­neis­tä ke­sis­tä, men­neis­tä ih­mi­sis­tä. Näis­tä su­ku­lai­sis­ta, jot­ka vie­lä tääl­lä.

Aa­mul­la täti an­toi kä­tee­ni vir­si­kir­jan.

– Se on mum­mun van­ha vir­si­kir­ja. Ajat­te­lin, et­tä sinä eh­kä sen ha­lu­at.

Ava­sin kir­jan mer­ka­tul­ta koh­dal­ta.

Jee­sus sä ai­noa heik­ko­jen aut­ta­ja,

an­teek­si­an­ta­ja uu­pu­ma­ton!

Py­hyys ja puh­taus, rak­kaus, vir­voi­tus,

to­tuus ja ar­mah­dus si­nus­sa on.

Yk­si lem­pi­vir­sis­tä­ni. Tä­tä­kö mum­mo­kin lau­loi? Mum­mo, joka oli saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon van­hem­mal­la iäl­lään, joka oli us­ko­nut niin kuin minä. Tun­sin jäl­leen ker­ran suur­ta yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ja lä­hei­syyt­tä iso­äi­tii­ni, joka ei elä­nyt enää sil­loin, kun minä sain löy­tää sa­man us­kon. Olen var­ma, et­tä mum­mo oli mi­nun­kin puo­les­ta­ni ru­koil­lut.

Puo­lil­ta päi­vin saa­vuim­me pe­ril­le Tor­ni­oon. Vuok­ra­vau­nu si­jait­si lä­hel­lä kent­tää. Yh­des­sä van­hem­pien las­ten kans­sa sel­vit­te­lin jää­kaa­pin käyt­töä. Ruo­ka­kas­sit läm­pe­ni­vät hel­tees­sä, kun et­sim­me kaa­su­pul­lo­ja ja -vent­tii­le­jä, ja ta­va­sim­me ma­nu­aa­lia. Kun nuo­rim­mai­nen kai­pa­si sa­maan ai­kaan – jo toi­sen ker­ran puo­len tun­nin si­säl­lä – ves­saan, jo­hon oli jon­kin ver­ran mat­kaa, al­koi hiki nous­ta ot­sal­le. Toi­nen ai­kui­nen aut­tai­si huo­mat­ta­vas­ti asi­aa, pus­ki mie­leen tus­kas­tu­nut aja­tus. Mut­ta jää­kaap­pi käyn­nis­tyi ja eh­dim­me ajois­sa pis­sal­le­kin. Her­mot­kin pi­ti­vät täl­lä ker­taa – ih­me kyl­lä. Vau­nus­sa val­lit­si il­ta­sel­la vie­lä kaa­os, vaa­te­kas­sit odot­ti­vat pur­ka­mis­taan, mut­ta nos­tin ja­lat koh­ti kat­toa.

Tän­ne as­ti sel­vit­ty!

Seu­ra­päi­vät oli­vat työn­täy­tei­siä, en­si vuo­den vas­tuu­teh­tä­vän har­joit­te­lua, las­ten huol­toa va­paa-ajal­la. Aher­rus, vä­sy­mys ja työ­ni­lo vuo­rot­te­li­vat. Uu­sia tut­ta­vuuk­sia töis­sä, muu­ta­ma van­han ys­tä­vän koh­taa­mi­nen. Il­tai­sin eh­din hil­jen­tyä sa­nan­kuu­loon, vir­voit­tua sie­luun up­po­a­vis­ta sa­nois­ta. Lau­an­tai-il­lan tu­hat­päi­sen jou­kon kes­kel­lä au­tius, syvä yk­si­näi­syys. Ja sit­ten yl­lät­tä­en – Ju­ma­lan vah­va läs­nä­o­lo. Vie­rel­le lä­he­tet­ty ih­mi­nen. Ar­mon tun­te­mi­set. Su­vi­seu­rois­sa oli läs­nä jäl­leen koko elä­män kir­jo.

Hei­nä­kuu­hun tul­ta­es­sa huo­ma­sin jo vir­kis­ty­nee­ni, kesä oli saa­nut tul­la. Mut­ta kun­nol­lis­ta ren­tou­tu­mi­sen ai­kaa vie­lä odo­tin. Oli per­heen yh­tei­sen lo­man ai­ka. Pur­jeh­dus saa­ris­tos­sa. Meri kuin ho­pe­aa. Aal­to­jen kei­nu. Päi­vä­u­net kan­nen al­la. Las­ten kas­voil­la au­rin­got. Olo it­sel­lä­kin höy­he­nen ke­vyt.

Hää­päi­vän tie­noil­la ha­vah­duim­me mie­hen kans­sa: van­hem­mat lap­set­han voi­vat jo kat­soa pie­nem­piä muu­ta­man tun­nin – kes­ki-iän tuo­ma yl­lä­tys! Ajo pie­neen ke­säi­seen me­ren­ran­ta­kau­pun­kiin oli kuin pi­ka­mat­ka Vä­li­me­rel­le. Rau­hal­li­nen il­lal­li­nen kah­den kes­ken. Ta­kai­sin ko­tiin pa­la­si muu­ta­man vuo­den nuor­tu­nut per­hee­näi­ti. Pie­net löy­tyi­vät tyy­ty­väi­si­nä vuo­teis­taan.

– Iso­sis­ko teki pan­nu­kak­ku­a­kin! Ja pesi ham­paat pa­rem­min kuin isi! tuik­ki­vat pik­ku­sis­kon sil­mät tyy­nyl­tä.

Ke­sä­pol­ku­ni var­rel­le si­ro­tel­tu­ja hel­miä. Tai­vaan Isän lah­jo­ja.

Hei­nä­kuun lo­pul­ta­kin löy­tyi vie­lä yk­si, kir­kas hel­mi: yl­lät­tä­en tar­jou­tui tut­ta­vien kyy­ti opis­to­seu­roi­hin, jois­sa en ol­lut kos­kaan ai­em­min käy­nyt. Iloi­nen mat­ka­seu­ra ja pe­ril­lä­kin run­saas­ti koh­taa­mi­sia – ei yk­si­näis­tä har­hai­lua niin kuin Su­vi­seu­rois­sa – niin kuin ai­kai­sem­mis­sa isois­sa seu­rois­sa­ni. Il­ta­päi­väl­lä tel­tas­sa is­tui penk­ki­ri­vil­li­nen tut­tu­ja ym­pä­ril­lä­ni. Lä­hei­siä ys­tä­viä sy­dä­men mo­lem­min puo­lin. Sa­nan­kuu­los­sa oli on­nel­li­nen Ju­ma­lan lap­si. Isä, sinä olet siu­nan­nut ys­tä­vi­ä­kin.

Ja niin koit­ti elo­kuu. Hie­man vas­ta­ha­koi­ses­ti ajoin työ­pai­kal­le; oli­si ha­et­ta­va uu­det op­pi­kir­jat ko­tiin ja suun­ni­tel­ta­va tun­te­ja, val­mis­tau­dut­ta­va kou­lu­jen al­kuun. Au­ti­os­sa kou­lus­sa suun­nis­tin uu­den ti­la­van luok­ka­huo­nee­ni ovel­le. Tämä oli­si nyt työ­huo­nee­ni, en­ti­sen pie­nen huo­neen si­jaan, kol­le­ga­ni jää­tyä eläk­keel­le. Mit­tai­lin kir­ja­hyl­ly­jä, jot­ka oli­vat täyn­nä kir­ja-aar­tei­ta ja kal­li­sar­vois­ta ope­tus­ma­te­ri­aa­lia. Edel­tä­jä­ni oli ne mi­nul­le ha­lun­nut lah­joit­taa.

Is­tah­din opet­ta­jan­pöy­dän taak­se. Koh­ta tämä huo­ne oli­si täyn­nä nuor­ten kas­vo­ja, herk­kiä ih­mi­siä, elä­mää opet­te­le­via. Eri­lai­sia per­soo­nia, kars­ke­ja, hil­jai­sia, fik­su­ja, ää­nek­käi­tä. Poh­jim­mil­taan sa­man­lai­sia kaik­ki. Vä­rä­jöi­viä sie­lu­ja.

Vat­san­poh­jas­sa äk­kiä tut­tu per­hos­ten le­pa­tus, ki­hel­möin­ti­nä nou­se­va in­nos­tus. Uu­det haas­teet edes­sä. Uu­den op­pi­mi­nen, mi­nul­la ja op­pi­lail­la. Minä oli­sin sii­hen sit­ten­kin val­mis. Su­ven su­loi­suus, lepo ja au­rin­ko oli­vat teh­neet teh­tä­vän­sä.

...Rak­kaus, vir­voi­tus, to­tuus ja ar­mah­dus si­nus­sa on.

Ke­vyt tuu­len­puus­ka saa haa­van­leh­det lau­la­maan, si­lit­tää pos­kea hel­läs­ti. Isä, sinä olet hyvä.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
15.7.2024

Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa. Hab. 3:4

Viikon kysymys