JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sama kieli, sama mieli – sama rakkaus

24.3.2016 6.49

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160324064900

Työ­ka­ve­rin sa­nat py­säyt­tä­vät kah­vin­keit­ti­men luo­na:

– Oli­pa kyl­lä hy­vin teh­ty do­ku­ment­ti ei­len Yle Fe­mil­lä.

– Jaa niin, unoh­din kat­soa! vas­taan ja tie­dän heti hä­nen tar­koit­ta­van Vaa­san Su­vi­seu­rois­ta teh­tyä oh­jel­maa.

– Sii­nä ku­vat­tiin hy­vin sitä työ­mää­rää ja val­mis­tau­tu­mis­ta, mitä Su­vi­seu­ro­jen ta­ka­na on. Ja li­säk­si ker­rot­tiin täl­lä ker­taa myös us­kos­ta. Sii­tä oli mie­len­kiin­tois­ta kuul­la. Täy­tyy sa­noa, et­tä ker­ran­kin asi­al­li­ses­ti teh­ty do­ku­ment­ti ai­hees­ta, kol­le­ga­ni to­te­aa.

Mi­nul­la on hie­no­ja ih­mi­siä työ­ka­ve­rei­na. He tie­tä­vät mi­nun kuu­lu­van van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­seen he­rä­tys­liik­kee­seen ja ovat suh­tau­tu­neet asi­aan – al­ku­häm­mäs­tyk­sen jäl­keen – ar­vos­ta­vas­ti.

Työ­päi­vän jäl­keen et­sin oh­jel­man Aree­nal­ta. Tu­tut Sii­o­nin lau­lut ka­jah­ta­vat kai­ut­ti­mis­ta, ja huo­maan sil­mie­ni täyt­ty­vän kyy­ne­lis­tä. Lii­ku­tus yl­lät­tää. Tun­tuu sa­no­mat­to­man hy­väl­tä kuul­la omaa sy­dä­men kiel­tä täy­sin odot­ta­mat­to­mas­ta läh­tees­tä, val­ta­me­di­as­ta. Tun­tees­sa on jo­tain sa­maa kuin sil­loin, kun kau­ka­na ul­ko­mail­la pit­kään ol­lee­na saa yl­lät­tä­en kuul­la jon­kun pu­hu­van suo­mea, omaa äi­din­kiel­tään.

Haas­ta­tel­ta­vat ih­mi­set ovat avoi­mia ja suo­ria. He ovat vaa­ti­mat­to­mia ja ta­val­li­sia. He ovat va­loi­sia ja re­hel­li­siä. He ovat nöy­riä, mut­ta sa­mal­la heis­tä lois­taa ter­ve it­se­tun­to. He ovat juu­ri sel­lai­sia, joi­na olen saa­nut op­pia hy­vin mo­net van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set tun­te­maan. Mut­ta jol­lai­si­na har­voin hei­dät – tai mei­dät – val­ta­me­di­as­sa ku­va­taan. Ker­ran­kin minä tun­nis­tan tä­män ku­vauk­sen.

Do­ku­men­tis­sa seu­ra­taan su­vi­seu­ra-alu­een ra­ken­ta­mis­ta. Lu­kuis­ten ih­mis­ten aher­ta­mis­ta. Myös sitä, kuin­ka tuu­li tem­pai­see yh­den pit­kän ruo­kai­lu­tel­tan ir­ti, ja työ on aloi­tet­ta­va alus­ta. Työ­mies­ten käy­tös on pu­hut­te­le­vaa: se, mi­ten rau­hal­li­ses­ti mie­het suh­tau­tu­vat asi­aan. Kuin ha­jal­le pol­je­tun muu­ra­hais­ke­on työ­läi­set, he aloit­ta­vat tyy­nes­ti ja lan­nis­tu­mat­ta uu­des­taan. Myö­hem­min luen Päi­vä­mie­hen su­vi­seu­rab­lo­gis­ta vas­tuu­hen­ki­lön aja­tuk­sis­ta: kuin­ka tuo vas­toin­käy­mi­nen an­toi fraa­sil­le "jos Ju­ma­la suo" uu­den si­säl­lön ja muut­ti sen hen­ki­lö­koh­tai­sek­si ru­kouk­sek­si. Il­man Ju­ma­lan siu­naus­ta ei Su­vi­seu­ro­ja jär­jes­te­tä.

Mie­lee­ni muis­tu­vat en­sim­mäi­set omat Su­vi­seu­ra­ni Ori­pääs­sä ke­säl­lä 2009. Olin kyl­lä kuul­lut, et­tä ta­pah­tu­ma on suu­ri, mut­ta en ol­lut pääs­syt ku­vi­tel­mis­sa­ni lä­hel­le­kään sitä val­ta­vaa ih­mis­mää­rää, joka seu­ra­ken­täl­lä ja sen ym­pä­ris­tös­sä vel­loi. Nä­ky­mä oli us­ko­ma­ton. Ja se, et­tä kaik­ki jär­jes­te­lyt su­jui­vat sau­mat­to­mas­ti heti park­ki­a­lu­ees­ta läh­tien, ylit­ti täy­sin maal­li­sen kä­si­tys­ky­vyn. Mi­ten ih­mees­sä täl­lai­nen ta­pah­tu­ma saa­tiin jär­jes­tet­tyä, ja vie­lä näin hie­nos­ti, tal­koo­voi­min!

Do­ku­ment­tia kat­so­es­sa tun­nen iloa – yl­peyt­tä­kin –, et­tä saan kuu­lua tuo­hon jouk­koon. Tuo­hon rak­kaa­seen, par­jat­tuun jouk­koon. Ja mie­les­sä syt­tyy aja­tus: seu­raa­val­la ker­ral­la, kun joku tu­lee pyy­tä­mään työ­vuo­roon tu­le­via Su­vi­seu­ro­ja var­ten, minä ha­lu­an lu­pau­tua. Mi­nä­kin ha­lu­an ol­la yh­te­nä muu­ra­hai­se­na tuo­ta juh­laa ra­ken­ta­mas­sa.

Muu­ta­ma päi­vä myö­hem­min olen nu­kut­ta­mas­sa nuo­rim­mais­ta las­ta­ni, kun pu­he­lin soi. Tun­te­ma­ton nu­me­ro.

– Ky­se­li­sin si­nul­ta, läh­ti­sit­kö töi­hin me­di­a­kes­kuk­seen Po­rin Su­vi­seu­roi­hin puo­len­tois­ta vuo­den pääs­tä? ky­syy ys­tä­väl­li­nen nai­sää­ni.

– Si­nun teh­tä­vä­nä­si oli­si ol­la me­di­a­sih­tee­rien vas­tuu­hen­ki­lö.

Pääs­sä­ni lyö tyh­jää. Työn­ku­va ei sano mi­nul­le mi­tään. Vas­tuu­hen­ki­lö-sana pe­lot­taa. En­hän minä ta­jua koko su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­os­ta yh­tään mi­tään! Olin kyl­lä aja­tel­lut lu­pau­tua työ­vuo­roon keit­ti­öl­le... To­sin keit­ti­ö­töis­sä tun­nen ole­va­ni ai­na vä­hän it­sel­le­ni epä­var­mal­la alu­eel­la... Eh­kä me­di­a­työt oli­si­vat sit­ten­kin tu­tum­pia?

Nai­nen pu­he­li­mes­sa roh­kai­see mi­nua lem­pe­äs­ti. Mie­tin, et­tä teh­tä­väs­sä sai­si mah­dol­li­suu­den ol­la ker­to­mas­sa me­di­an kaut­ta ih­mi­sil­le asi­as­ta, jon­ka it­se ko­kee kal­leim­mak­si elä­mäs­sään. Oli­si­han se evan­ke­liu­min työ­tä, se­kin. Huo­maan vas­taa­va­ni myön­tä­väs­ti.

Pari kuu­kaut­ta myö­hem­min as­tun Tu­run lin­ja-au­to­a­se­mal­la bus­siin en­nen aa­mun­sa­ras­tus­ta. Edes­sä on vii­kon­lo­pun kurs­si Ra­nu­an kris­til­li­sel­lä kan­sa­no­pis­tol­la. Siel­lä tu­le­van ke­sän Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­löt, Tor­ni­on Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­tä­jät, kou­lut­ta­vat mei­tä Po­rin Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­löi­tä tie­do­tu­sa­si­ois­sa.

Yri­tän ka­ris­taa lin­ja-au­to­mat­kal­la ar­jen huo­let tien­pen­kan pie­niin lu­mi­ka­soi­hin. Jo pelk­kä aja­tus, et­tä pää­sen en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni viet­tä­mään vii­kon­lop­pua opis­tol­la, on vir­kis­tä­vä, sa­moin aja­tus sii­tä, et­tä saan tu­tus­tua muu­al­la Suo­mes­sa asu­viin us­kon­si­sa­riin ja -vel­jiin.

Po­ris­sa mi­nua on vas­tas­sa mui­ta kurs­sil­le läh­ti­jöi­tä, ja pää­sen jat­ka­maan mat­kaa sa­mal­la au­to­kyy­dil­lä. Mu­ka­via, tur­val­li­sia ih­mi­siä. Tut­tu­ja – sy­dä­mes­tä tut­tu­ja –, vaik­ka ta­paan hei­dät en­sim­mäis­tä ker­taa.

Pak­sun lu­mi­peit­teen kes­kel­lä il­lan hä­mä­ris­sä ui­nuu Ra­nu­an opis­to. Pää­sem­me heti ruo­ka­pöy­tään, niin ajal­li­seen kuin hen­gel­li­seen­kin: päi­väl­li­sen jäl­keen aloi­tam­me har­tau­del­la. Il­lak­si on jär­jes­tet­ty myös alus­tus ja kes­kus­te­lua, joi­den ku­lu­es­sa olo al­kaa ol­la jo ko­toi­sa. Olen omie­ni kes­kel­lä.

Seu­raa­van päi­vän oh­jel­ma on tii­vis, mut­ta in­nos­ta­va. Saan tie­toa ja har­joi­tus­ta tu­le­vaa työn­ku­vaa­ni var­ten. Mut­ta vaik­ka teem­me töi­tä, saan sa­mal­la ol­la kuin äi­din sy­lis­sä, ih­meel­li­ses­sä hoi­vas­sa ko­ko­nai­sen vii­kon­lo­pun ajan. Kai­kil­la on sama pää­mää­rä. Meil­lä on yh­tei­nen sy­dä­men halu teh­dä evan­ke­liu­min työ­tä: jär­jes­tää ta­pah­tu­ma, jos­sa sa­moin us­ko­vat saa­vat vir­kis­tyä us­kos­saan ja jos­sa kut­su­taan ja kuu­lu­te­taan ilo­sa­no­maa jo­kai­sel­le et­si­väl­le ih­mi­sel­le.

Lau­an­tai-il­ta­na mu­ka­na on myös ul­ko­puo­li­sen me­di­an edus­ta­ja. Toi­mit­ta­ja tie­dus­te­lee mi­nul­ta­kin, mik­si olen läh­te­nyt mu­kaan su­vi­seu­ra­työ­hön. Kan­ger­te­len vas­tauk­ses­sa­ni. Mi­ten il­mais­ta mo­tii­vi­ni kie­lel­lä, jon­ka voi pai­naa val­ta­me­di­aa edus­ta­vaan leh­teen? Jo­ten­kin saan so­per­ret­tua, et­tä kun it­se olen saa­nut löy­tää täs­sä jou­kos­sa Ju­ma­lan rau­han, on halu ol­la mu­ka­na ker­to­mas­sa sii­tä muil­le­kin.

Toi­mit­ta­ja tie­dus­te­lee myös, pi­ti­kö työ­teh­tä­vään lu­pau­tu­mis­ta miet­tiä. Ei­kö se vaa­di pal­jon työ­tun­te­ja? Yri­tän se­lit­tää, et­tä tämä jouk­ko on to­del­la kuin yk­si per­he. Sik­si on halu pal­vel­la toi­sia omal­la vuo­rol­laan, kun on saa­nut val­mii­siin Su­vi­seu­roi­hin niin mo­nes­ti men­nä. Jäl­ki­kä­teen har­mit­te­len köm­pe­lö­jä sa­na­va­lin­to­ja­ni, hi­das­ta kiel­tä­ni. Nyky-Suo­mes­sa, jos­sa us­ko­na­si­at ko­e­taan ylei­ses­sä kes­kus­te­lus­sa hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sik­si asi­oik­si – asi­oik­si, jois­ta ei sovi ää­neen pu­hua –, on vai­kea löy­tää so­pi­via sa­no­ja.

Sun­nun­tai­na aa­mu­pa­lal­la poh­dim­me po­ri­lais­ten kes­ken, mitä olem­me op­pi­neet. Mi­nul­la on tun­ne, et­tä teh­tä­vän­ku­va­ni on sel­kiy­ty­nyt, mut­ta sa­mal­la mie­tin mie­les­sä­ni, mah­dan­ko eh­tiä Po­ris­sa it­se kuun­te­le­maan yh­tään seu­ra­pu­het­ta. Vie­res­sä is­tu­va Po­rin Su­vi­seu­ro­jen pää­toi­mi­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja to­te­aa, et­tä su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­os­sa teh­tä­vät ovat on­nek­si "ih­mi­sen ko­koi­sia". Jään miet­ti­mään to­te­a­mus­ta ja huo­maan tul­lee­ni vii­kon­lo­pun ai­ka­na sa­maan kä­si­tyk­seen. Teh­tä­vä­ni ei ol­lut niin suu­ri ja vas­tuul­li­nen kuin olin pe­län­nyt: vas­tuut ja teh­tä­vät on ja­et­tu niin mo­nil­le ih­mi­sil­le, et­tä ne to­del­la tun­tu­vat ta­val­li­sen ih­mi­sen ko­koi­sil­ta. Ja saar­nat voi on­nek­si kuun­nel­la in­ter­ne­tis­tä jäl­ki­kä­teen­kin.

Kurs­sin päät­tä­vis­sä seu­rois­sa ym­mär­rän hy­vin ver­tauk­sen ylit­se­vuo­ta­vas­ta mal­jas­ta – se ku­vaa hy­vin olo­ti­laa­ni. Tun­nen saa­nee­ni voi­mia pit­käk­si ajak­si eteen­päin. Ja ylit­se mal­ja vuo­taa­kin: kyy­ne­leet juok­se­vat no­roi­na pos­kil­le jäl­leen ker­ran, nyt kii­tol­li­suu­des­ta. Mi­nä­kö läh­din tän­ne an­ta­maan jo­tain yh­tei­sek­si hy­väk­si? Mi­nä­hän se olen ol­lut täs­sä täy­sin saa­va­na osa­puo­le­na. Seu­ra­pu­hu­ja­kin on lii­kut­tu­nut, ja hän sa­noit­taa yh­tei­set tun­not: kii­tos nou­see Ju­ma­lal­le ku­lu­nees­ta vii­kon­lo­pus­ta.

Olen saa­nut tu­tus­tua uu­siin, hie­noi­hin ih­mi­siin. Niin läm­pi­miin, niin ai­toi­hin, niin vaa­ti­mat­to­miin – kai­kes­ta ah­ke­ruu­des­taan ja osaa­mi­ses­taan huo­li­mat­ta. Niin tu­tu­no­loi­siin ja rak­kai­siin. Sy­dä­mes­tä nou­see hy­väs­tel­les­sä toi­vo­tus: Ju­ma­lan siu­naus­ta teil­le Tor­ni­on Su­vi­seu­roi­hin! Jää­kää Ju­ma­lan rau­haan.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys