JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Onnellinen

30.1.2017 6.59

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220170130065900

On­nel­li­nen – niin sii­nä lu­kee. Lap­se­ni on saa­nut tar­has­ta kor­tin, jo­hon on lis­tat­tu hä­nen po­si­tii­vi­sia omi­nai­suuk­si­aan. Tuo vii­mei­nen sana ilah­dut­taa mi­nua eni­ten – enem­män kuin ke­hut tai­ta­vuu­des­ta tai muis­ta ky­vyis­tä. Sil­lä ku­ka­pa ei ha­lu­ai­si lap­sen­sa ole­van on­nel­li­nen?

Mi­nun on help­po us­koa ku­vaus oi­ke­aan osu­vak­si, sil­lä edel­li­ses­sä päi­vä­ko­dis­sa las­ta ku­vat­tiin sa­mal­la sa­nal­la. ”Hän on au­rin­ko, on­nel­li­nen lap­si”, siel­lä sa­not­tiin. Niin, hä­nel­lä on syn­nit an­teek­si, vas­ta­sin tuol­loin hil­jaa mie­les­sä­ni. Toki lap­sel­la täy­tyy ol­la muut­kin pe­ru­sa­si­at elä­mäs­sä koh­dal­laan, et­tä hän voi ol­la on­nel­li­nen. Sil­ti olen var­ma, et­tä hä­nen ilon­sa kum­pu­aa lap­se­nus­kos­ta ja hy­väs­tä omas­ta­tun­nos­ta. Sa­mas­ta läh­tees­tä, jos­ta oma­kin elä­mä­ni­lo­ni kum­pu­aa, jo­hon on­ne­ni pe­rus­tuu.

Sil­loin, kun en it­se vie­lä ol­lut us­ko­vai­nen, muis­tan kuul­lee­ni toi­si­naan hie­man hal­vek­si­vaan sä­vyyn esi­tet­ty­jä lau­sah­duk­sia, jois­sa us­ko­vai­sia ku­vat­tiin juu­ri sa­nal­la ”on­nel­li­nen”. Koin, et­tä tuol­la sa­nal­la tar­koi­tet­tiin sel­lais­ta vä­hän yk­sin­ker­tais­ta ja lap­sel­lis­ta ih­mis­tä, joka on on­nel­li­nen, kos­ka ei näe maa­il­maa sel­lai­se­na kuin se on; ih­mis­tä, joka on niin nai­i­vi, et­tei ta­jua elä­män mie­let­tö­myyt­tä, ei­kä maa­il­man pa­huut­ta, vaan us­koo lap­sel­li­ses­ti, et­tä on ole­mas­sa joku, joka nä­kee kai­ken ja on kiin­nos­tu­nut jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä. Ei­hän sel­lais­ta täys­jär­ki­nen ai­kui­nen voi­si us­koa – niin iha­na aja­tus kuin se oli­si­kin.

Ja kuin­ka lä­hel­lä tuo aja­tus jär­ke­väs­tä, pa­han­kin nä­ke­väs­tä, ih­mi­ses­tä on­kaan syn­tiin lan­ke­a­vaa Ee­vaa ja Aa­da­mia. ”Vaan Ju­ma­la tie­tää, et­tä jona päi­vä­nä te syöt­te sii­tä, au­ke­ne­vat tei­dän sil­män­ne, ja te tu­let­te niin kuin Ju­ma­la, tie­tä­mään hy­vän ja pa­han”, lu­pa­si käär­me. Jo pa­ra­tii­sis­sa us­ko­vai­nen ih­mi­nen näyt­täy­tyi – sie­lun­vi­hol­li­sen vää­ris­tä­mä­nä – nai­i­vi­na ja pa­hal­le so­ke­a­na.

Minä me­ne­tin lap­suu­den us­ko­ni tei­ni-iäs­sä. Vaik­ka ko­ti­ni ei ol­lut us­ko­vai­nen, muis­tan lap­suu­des­ta kirk­kaan, vah­van ja yk­sin­ker­tai­sen us­kon. Il­ta­ru­kous­het­ki oli tär­keä. Elä­mäs­sä oli luot­ta­mus. Mis­sä vai­hees­sa tuon us­kon me­ne­tin?

Kun sain kol­mi­kymp­pi­se­nä pa­ran­nuk­sen ar­mon, muis­tin taas, kuin­ka tei­ni-iäs­sä olin neu­vo­tel­lut us­ko­na­si­as­ta Ju­ma­lan kans­sa. Olin tuol­loin ko­ke­nut, et­tä mi­nun tu­li­si ha­keu­tua jo­hon­kin seu­ra­kun­taan. Tie­sin, et­tä se oli Ju­ma­lan pu­het­ta mi­nul­le. Jos oli­sin tuo­ta pu­het­ta kuun­nel­lut, Tai­vaan Isä oli­si var­mas­ti mi­nua joh­da­tel­lut jo ai­em­min val­ta­kun­tan­sa yh­tey­teen. Mut­ta minä pel­kä­sin. Mitä van­hem­pa­ni sa­noi­si­vat? Mi­ten ys­tä­vä­ni re­a­goi­si­vat? Oli­sin­ko mui­den mie­les­tä ou­to ja epä­nor­maa­li, jos kä­vi­sin jos­sain raa­mat­tu­pii­ris­sä tois­ten kul­kies­sa dis­kois­sa? En tun­te­nut tuol­loin ke­tään nuor­ta, joka oli­si jo­hon­kin us­ko­nyh­tei­söön kuu­lu­nut. Niin­pä muis­tan ru­koil­lee­ni: ”Sai­sin­ko ol­la nor­maa­li nuo­ri? Voi­sim­me­ko, Tai­vaan Isä, pa­la­ta asi­aan myö­hem­min?”

Mi­ten tark­kaan nuo sa­na­ni kuul­tiin­kaan! Ju­ma­la an­toi mi­nun men­nä, ja pa­la­si asi­aan myö­hem­min – to­sin pal­jon myö­hem­min kuin olin it­se aja­tel­lut. Minä puo­les­ta­ni unoh­din tuon neu­vot­te­lun ja lap­suu­den us­ko­ni kah­dek­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si ai­van täy­del­li­ses­ti. Oli kuin mus­ta ver­ho oli­si ve­det­ty mi­nun ja Ju­ma­lan vä­liin. Voi mikä pi­meys!

Ai­kuis­tu­mi­nen oli mi­nul­le suu­ri jär­ky­tys ja suu­ri pet­ty­mys. Muis­tan mo­nes­ti aja­tel­lee­ni: Tä­tä­kö on ai­kuis­tu­mi­nen? En pi­tä­nyt al­ko­ho­lin­huu­rui­sis­ta ra­vin­to­lois­ta, en kau­pun­gin yö­e­lä­mäs­tä. On­nek­si jo nuo­re­na sain ta­va­ta tu­le­van mie­he­ni, Ju­ma­lan joh­dat­ta­man kump­pa­nin. Jäl­ki­kä­teen näen, et­tä Tai­vaan Isä ei unoh­ta­nut mi­nua sil­loin­kaan, kun minä unoh­din hä­net.

Minä en jak­sa­nut ko­vin­kaan hy­vin elää il­man us­koa Ju­ma­laan. Jo tei­ni­vuo­sie­ni lo­pul­la sai­ras­tuin sy­vään ma­sen­nuk­seen, jos­ta toi­pu­mi­nen vei vuo­sia. Et­sin miel­tä ja tar­koi­tus­ta epä­toi­voi­ses­ti mil­loin mis­tä­kin. Vä­lil­lä us­koin on­nen löy­ty­vän ur­hei­lus­ta, vä­lil­lä kir­jal­li­suu­des­ta, mat­kus­te­lus­ta, kiel­ten opis­ke­lus­ta, vaa­te­os­tok­sis­ta, sii­vouk­ses­ta… In­nos­tuin täy­sil­lä het­kek­si jos­tain, kun­nes mie­len täyt­ti taas lo­pu­ton tyh­jyys. Mi­kään asia ei riit­tä­nyt elä­män pe­rus­tuk­sek­si, vaik­ka se jon­kin ai­kaa saat­toi­kin tuo­da iloa, jär­jes­tys­tä ja mie­li­hy­vää elä­mään. Ja kos­ka elä­mäs­tä­ni puut­tui luot­ta­mus, mi­nul­la jäi­vät asi­at mo­nes­ti kes­ken. Oli pe­lot­ta­va aja­tus, et­tä koko elä­mä­ni oli täy­sin omal­la vas­tuul­la­ni.

Las­ten syn­ty­mät oli­vat kui­ten­kin suu­ria on­nen het­kiä. Jo­kai­sen lap­sen syn­ty­mä veti mi­nua myös lä­hem­mäs Ju­ma­laa. Minä en ole it­se saa­nut ai­kai­sek­si tätä ih­met­tä, ym­mär­sin las­ta kat­sel­les­sa­ni. Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si pu­hut­te­lee voi­mak­kaas­ti. Ei­kä ih­me: on­han se lah­ja Tai­vaas­ta. On­han per­heen kes­kel­lä yh­täk­kiä Ju­ma­lan lap­si, us­ko­vai­nen ih­mi­nen. Tai­vaan val­ta­kun­ta on lä­hes­ty­nyt.

Koin epä­us­koi­se­na­kin siis toki hy­viä het­kiä. Ra­kas­tu­es­saan ih­mi­nen on on­nel­li­nen, sa­moin hy­vien ys­tä­vien seu­ras­sa. Mut­ta kai­kel­ta puut­tui pe­rus­tus. On­ne­aan ei voi pe­rus­taa toi­siin ih­mi­siin – ei edes puo­li­soon tai lap­siin­sa. Ne kaik­ki voi­daan ih­mi­sel­tä vie­dä – se tie­to väi­jyy kai­ken taus­tal­la.

Osit­tain las­ten kaut­ta Ju­ma­la mi­nua al­koi taas lä­hes­tyä. Hän veti rak­kau­des­saan lah­joil­laan, mut­ta myös vas­toin­käy­mi­sil­lä. Edel­li­ses­sä blo­gi­teks­tis­sä­ni ker­roin, kuin­ka sain ta­kai­sin us­kon en­sin Ju­ma­laan. Jo se toi hui­ke­an on­nen tun­teen. Oli kä­sit­tä­mä­tön aja­tus, et­tä saat­toi to­del­la us­koa Kaik­ki­val­ti­aa­seen, joka nä­kee mi­nut­kin. Joka ra­kas­taa mi­nu­a­kin! Elä­mä ei ol­lut­kaan mie­le­tön­tä, vaan kai­kel­la, kai­kel­la, oli mer­ki­tys. Läh­din kirk­koon ja en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la is­tuin ta­ka­pen­kis­sä. Koko ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ajan minä it­kin. It­kin ilos­ta, et­tä Ju­ma­la on ole­mas­sa. Mut­ta sa­mal­la it­kin jär­kyt­ty­nee­nä syn­te­jä­ni – syn­nin­tun­to oli he­rän­nyt.

Myö­hem­min sain löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, Ju­ma­lan las­ten jou­kon ja hei­dän kes­kel­tään Jee­suk­sen Kris­tuk­sen. Ja sil­loin sain us­koa syn­nit an­teek­si. Ai­em­min olin aja­tel­lut, et­tä niis­tä saa va­pau­tuk­sen sit­ten Tai­vaas­sa. Mut­ta kun kuu­lin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa elä­vää evan­ke­liu­mia, sain­kin tun­tea, et­tä syn­nit pyyh­kiy­tyi­vät pois sa­man tien. Rau­ha, joka jäi ti­lal­le oli kai­ken en­nen ko­ke­ma­ni on­nen ylä­puo­lel­la.

Eräs nuo­ri tyt­tö kir­joit­ti mi­nul­le jo­kin ai­ka sit­ten ja ker­toi saa­neen­sa hil­jat­tain pa­ran­nuk­sen ar­mon (hä­nen lu­val­laan hä­nes­tä ker­ron). Hän oli epä­us­koi­ses­ta per­hees­tä, ei­kä ol­lut vie­lä us­kal­ta­nut ker­toa asi­as­ta van­hem­mil­leen. Mi­nua kos­ket­ti suu­res­ti se, kuin­ka hän ker­toi kai­paa­van­sa jat­ku­vas­ti seu­roi­hin, kos­ka sa­nan näl­kä on suu­ri, ja kuin­ka hän oli ko­ke­nut evan­ke­liu­min voi­man: ”Se an­to mun syn­nit an­teek­si ja heti oli ke­vy­em­pi olo! Mun mie­les­tä on tosi ih­meel­lis­tä, et­tä se sil­lä ta­val­la oi­kees­ti aut­taa. Vä­lil­lä oon epäil­ly hir­vees­ti, mut­ta sit­ten kun saa sen an­teeks nii on vaan niin help­po us­koo. Ei muul­la oo vä­liä.” Juu­ri niin se on. Evan­ke­liu­mi to­del­la vai­kut­taa. Ja se on ih­mi­sen on­nel­li­suu­den sy­vin läh­de.

Epä­us­kon vuo­si­na olin on­ne­ton, sil­lä kai­pa­sin Ju­ma­laa, vaik­ka en tien­nyt mitä kai­pa­sin. Olin tur­va­ton. Koin, et­tä elä­mäs­sä­ni ei ol­lut siu­naus­ta: mi­kään ei ot­ta­nut on­nis­tu­ak­seen. Ja mi­nun oli jat­ku­vas­ti paha ol­la. En tuol­loin ym­mär­tä­nyt sen joh­tu­van syn­ti­taa­kas­ta, huo­nos­ta omas­ta­tun­nos­ta, Ju­ma­lan tah­don vas­tai­sen elä­män ai­heut­ta­mis­ta haa­vois­ta.

Vaik­ka us­ko­vai­sen tie on ka­pea, ei­kä elä­mä ai­na suin­kaan ole pelk­kää on­nea, vaan sii­hen kuu­luu Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan kär­si­mys­tä­kin, en voi lap­sel­le­ni toi­voa suu­rem­paa on­nea, kuin et­tä hän ai­na sai­si säi­lyä us­ko­mas­sa. Ra­kas Tai­vaan Isä, kun­pa me kaik­ki sai­sim­me!

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys