JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mitä Jumalan valtakunta minulle merkitsee?

29.9.2016 6.49

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160929064900

– Juo­daan­ko vie­lä ruu­an pääl­le kah­vit? ky­syy vie­res­sä is­tu­van nai­sen lem­peä ää­ni.

Hiuk­sia suo­jaa­van keit­ti­ö­mys­syn al­ta kat­so­vat ys­tä­väl­li­set sil­mät, kat­sees­sa sun­nun­tai­päi­vän peh­meä valo. Us­kon­si­sar. Näi­den­kin aa­mu­päi­vän tun­tien ai­ka­na jäl­leen rak­kaam­mak­si käy­nyt. Olem­me yh­des­sä kah­den muun si­sa­ren kans­sa ol­leet aa­mu­kym­me­nes­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sen keit­ti­öl­lä, val­mis­ta­neet seu­ra­kun­ta­päi­vän lou­nas­ta. Tun­nel­ma on ol­lut ko­toi­sa. Syy­saa­mun sä­teet pöy­dil­lä, ah­ke­roi­vil­la kä­sil­lä, täyt­ty­vil­lä ruo­ka­va­deil­la. Te­ke­mi­ses­sä rau­ha, ar­mol­li­suus ja rak­kaus.

Nyt seu­ra­vä­en ruo­kail­tua olem­me is­tah­ta­neet keit­ti­ön jak­ka­roil­le it­se­kin jau­he­li­ha­pe­ru­na­laa­tik­koa mais­ta­maan. Kah­vi hou­kut­te­lee, mut­ta mie­les­sä on polt­ta­vam­pa­na aja­tus pääs­tä seu­ra­sa­liin kuun­te­le­maan alus­tus­ta ai­hees­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta, ja sen jäl­keis­tä kes­kus­te­lua.

– Tai­dan ru­ve­ta sii­vo­a­maan, et­tä eh­ti­si tuon­ne penk­kiin vie­lä tä­nään, vas­taan ja si­sar hy­myi­lee.

Yh­teis­tuu­min aloi­tam­me keit­ti­ön rai­vauk­sen. Pyy­hin vie­lä pöy­tiä, kun alus­tus al­kaa. On­nek­si pu­hu­jan sa­nat kuu­lu­vat työn kes­kel­le­kin. Alus­ta­ja esit­tää kes­kus­te­lua var­ten yh­den ky­sy­myk­sen jo­kai­sen poh­dit­ta­vak­si:

– Mitä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta juu­ri si­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­kit­see?

Kaik­kea. Se mer­kit­see kaik­kea, vas­taa ää­ni mie­les­sä­ni. Het­keen en näe pin­to­ja, joi­ta pyy­hin. Su­mua sil­mis­sä. Kah­vi­tus­ryh­mään saa­pu­nut nai­nen esit­tää jon­kin käy­tän­nön ky­sy­myk­sen, ja yri­tän saa­da ää­ne­ni va­kaak­si, rä­py­tel­tyä su­mun sil­mis­tä­ni pois.

Pian voin jät­tää hius­mys­syn ja esi­lii­nan nau­laan. Vil­kai­sen ten­na­rei­ta­ni ja ar­ki­vaat­tei­ta­ni, mut­ta pää­tän sil­ti roh­je­ta py­hä­a­suis­ten seu­ra­vie­rai­den jouk­koon. Saan is­tah­taa penk­kiin le­pää­mään. Siir­tyä Mar­tas­ta Ma­ri­an osaan. Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­rel­le kuun­te­le­maan.

Tu­tut us­kon­vel­jet käyt­tä­vät roh­ke­as­ti pu­heen­vuo­ro­ja, tuo­vat esiin yh­tei­siä tun­to­ja. Eräs mää­rit­te­lee val­ta­kun­nan ja seu­ra­kun­nan eroa. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on aja­ton ja ikui­nen, hen­gel­li­nen. Sen ra­jat kul­ke­vat us­ko­vais­ten sy­dä­mes­tä sy­dä­meen. Seu­ra­kun­ta taas on täs­sä ajas­sa ole­vat us­ko­vai­set. Raa­ma­tun mu­kaan Kris­tus on seu­ra­kun­nan pää, seu­ra­kun­ta on Kris­tuk­sen ruu­mis (Ef.1:22-23): nii­tä ei voi erot­taa. Joka ha­lu­aa löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, hä­nen on löy­det­tä­vä en­sin Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta.

Kai­van kas­sis­ta­ni esiin muis­ti­vi­hon ja lai­tan ylös mie­leen nou­se­via aja­tuk­si­a­ni. Sil­tä va­ral­ta, jos tu­li­si tun­ne, et­tä mi­nun­kin pu­heen­vuo­ro­a­ni tar­vit­tai­siin. Jos an­net­tai­siin roh­keus sa­lin eteen kä­vel­lä. Mitä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta mi­nul­le mer­kit­se­vät?

Koti. Se on en­sim­mäi­nen sana, joka il­mes­tyy vi­hon si­vul­le. Mil­tä tun­tui­kaan löy­tää koti – äi­ti, Isä, sis­kot ja vel­jet – kun oli har­hail­lut vuo­si­kym­me­net yk­sin maa­il­mal­la! Kun oli ha­puil­lut pi­me­äs­sä ja löy­tä­nyt va­loon. Sil­lä vaik­ka sie­lun­vi­hol­li­nen saa epä­us­koi­sen elä­män näyt­tä­mään hou­kut­te­le­val­ta, sii­nä elä­mäs­sä ei ole oman ko­ke­muk­se­ni mu­kaan mi­tään ka­deh­dit­ta­vaa.

Isä tuli mi­nua vas­taan jo ko­din ul­ko­puo­lel­le. Ai­van niin kuin tuh­laa­ja­po­jan isä­kin. Ju­ma­la tuli vas­taan ja ker­toi ar­mon kuu­lu­van mi­nul­le­kin. Mut­ta vas­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa sain tuon an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­le­ni omis­taa. Vas­ta kun olin löy­tä­nyt seu­ra­kun­ta­äi­din, ja saa­nut siel­lä lau­su­tun syn­nin­pääs­tön sa­nal­la syn­tyä uu­del­leen.

Ja sen jäl­keen mi­nul­la oli yh­täk­kiä myös si­sa­ruk­sia. Mi­nul­la oli ai­em­min­kin ol­lut lä­hei­siä us­ko­nys­tä­viä, kir­kon raa­mat­tu­pii­ris­sä käy­viä nai­sia, mut­ta kos­kaan en ol­lut aja­tel­lut hei­tä si­sa­ri­na­ni. Ah­taas­ta por­tis­ta käy­ty­ä­ni aloin näh­dä sa­mal­la ta­voin us­ko­vat ih­mi­set heti si­sa­ri­na ja vel­ji­nä, vaik­ka en hei­tä edes vie­lä tun­te­nut.

Jouk­ko, joka ulos­päin oli vai­kut­ta­nut hy­vin vir­heel­li­sel­tä ja hal­val­ta, al­koi­kin lois­taa sil­mis­sä­ni kau­nii­na ja ää­ret­tö­män rak­kaa­na. Vas­ta nyt ym­mär­sin ver­tauk­sen pel­toon kät­ke­tys­tä aar­tees­ta (Mat.13:44). Ai­em­min olin kyl­lä ym­mär­tä­nyt jo­ten­kin sen aar­teen, mut­ta pel­toa en ol­lut ym­mär­tä­nyt. Täs­sä ih­mis­jou­kos­sa oli nyt se hal­van­nä­köi­nen pel­to, joka piti os­taa ko­ko­naan, jos ha­lu­si aar­teen omak­seen saa­da.

äi­ti. Se on seu­raa­va sana, joka si­vul­le on muo­dos­tu­nut. Kun olin löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja saa­nut tun­tea seu­ra­kun­ta­äi­din hel­mas­sa rak­kaut­ta ja hoi­vaa, täy­del­lis­tä an­teek­si­an­ta­mus­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä, syn­tyi ai­van it­ses­tään halu ol­la kuu­li­ai­nen äi­din ope­tuk­sil­le, neu­voil­le ja va­roi­tuk­sil­le – seu­ra­kun­nas­ta kuu­lu­val­le Isän ää­nel­le, Py­hän Hen­gen ää­nel­le. Syn­tyi sy­dä­men halu saa­da säi­lyt­tää us­ko hy­väs­sä ja louk­kaa­mat­to­mas­sa omas­sa­tun­nos­sa.

Seu­ra­pu­hei­ta kuun­nel­les­sa­ni olen huo­man­nut ajat­te­le­va­ni: ”Tuo on tot­ta, juu­ri noin mi­nä­kin ajat­te­len! Ja noin sa­noo myös Raa­mat­tu.” En ole ko­ke­nut, et­tä joku ker­toi­si mi­nul­le ul­ko­a­päin mi­ten tu­li­si elää, vaan Py­hän Hen­gen mu­kai­nen ope­tus vas­taa sy­dä­mes­sä asu­van hen­gen ään­tä. Kos­ka mi­nus­sa yhä on myös van­ha osa, ”liha”, joka ei ole teh­nyt pa­ran­nus­ta, koen tar­vit­se­va­ni jat­ku­vas­ti an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia ja Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja kil­voi­tuk­sen mat­kal­le.

Ker­taa­kaan kah­dek­san vuo­den ai­ka­na ei ole mie­les­sä­ni käy­nyt ka­tu­mus kai­dan tien va­lit­se­mi­ses­ta. Päin­vas­toin: en juu­ri mi­tään niin toi­voi­si kuin sitä, et­tä oli­sin koko ikä­ni saa­nut – ar­mon an­ta­min voi­min – Py­hän Hen­gen neu­vo­jen mu­kaan va­el­taa. Et­tei oli­si tar­vin­nut maa­il­mas­sa kol­hia it­se­ään jo­kai­seen ki­veen, vaan oli­si koko elä­män­sä saa­nut elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan.

Kuun­te­len vel­jien pu­heen­vuo­ro­ja. He sa­noit­ta­vat aja­tuk­si­a­ni, ja kir­kas­ta­vat omal­la elä­män­ko­ke­muk­sel­laan ja Raa­ma­tun koh­dil­la Ju­ma­lan val­ta­kun­taa: ”Kat­so, Ju­ma­lan maja ih­mis­ten kes­kel­lä!” (Ilm. 21:3.)

Lo­puk­si yk­si si­sa­ris­ta pi­tää pu­heen­vuo­ron. Hän muis­tut­taa, mi­ten tär­ke­ää on pyy­tää myös yk­si­näi­siä ja muu­al­ta muut­ta­nei­ta si­sa­ria ja vel­jiä ky­lään. Et­tei ku­kaan jäi­si Ju­ma­lan jou­kon kes­kel­lä epä­huo­mi­os­sa yk­sin. Sil­lä yk­sin ei ku­kaan jak­sa tai­val­taa.

Vii­mei­nen pu­heen­vuo­ro on muis­tu­tus sii­tä, kuin­ka me us­ko­vai­set olem­me omal­ta puo­lel­tam­me in­hi­mil­li­siä, ereh­ty­väi­siä, ta­val­li­sia syn­ti­siä ih­mi­siä, jot­ka tar­vit­se­vat jat­ku­vas­ti an­teek­si­an­ta­mus­ta ja Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja. Me tar­vit­sem­me jat­ku­vas­ti muis­tu­tus­ta tär­keim­mäs­tä käs­kys­tä: ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si.

Kä­te­ni ei nou­se pyy­tä­mään pu­heen­vuo­roa. Mut­ta heik­ko­na ja ar­ka­na se nou­see pyy­tä­mään alus­ta­jan lop­pu­pu­heen­vuo­ron ai­ka­na evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­le.

Ar­mos­ta saan ol­la tätä ih­meel­lis­tä val­ta­kun­taa asu­mas­sa. Van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä omis­ta­mas­sa. Muis­ti­vih­ko­ni si­vul­le on ker­ty­nyt vain ha­pui­le­via sa­no­ja. Avut­to­mia yri­tyk­siä. Kuin­ka ker­toa sa­vi­kie­lin? Vii­mei­sel­lä ri­vil­lä lu­ke­vat sa­nat:

Aar­re. Pel­toon kät­ket­ty aar­re. Suu­rin aar­re, mitä voi omis­taa.

”Ja sa­man aar­teen myös muil­le soi­sin,

oi, kun­pa heil­le sen an­taa voi­sin,

niin et­tei yk­si­kään huk­kui­si,

vaan tai­vaan au­tuu­den pe­ri­si.”

SL 61:5

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
25.2.2024

Jeesus sanoi Simonille: ”Tämä nainen sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Luuk. 7:47

Viikon kysymys