JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mikä minut pitää tällä tiellä?

30.6.2016 6.54

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160630065400

Nu­ku­tin rei­lu kuu­kau­si sit­ten lap­si­a­ni, kun yk­si heis­tä al­koi it­keä loh­dut­to­mas­ti. Olim­me jo ta­pam­me mu­kaan lu­ke­neet il­ta­ru­kouk­sen ja siu­nan­neet toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la, syn­nin­pääs­tön sa­noil­la. Lau­les­ke­lim­me il­ta­lau­lu­jam­me, kun it­ku yl­lät­tä­en al­koi.

Lap­si ei heti pys­ty­nyt ker­to­maan, mikä hän­tä it­ket­ti. Lo­pul­ta hän nyyh­ky­tys­ten lo­mas­ta pa­rah­ti:

– Mi­nua al­koi it­ket­tää se, et­tä jos­kus sinä, äi­ti, kuo­let.

– Voi kul­ta pie­ni. älä sel­lais­ta mu­reh­di. Sinä olet var­maan sil­loin jo ai­kui­nen ih­mi­nen, yri­tin loh­dut­taa.

– Ja ei­vät­hän us­ko­vai­set edes oi­ke­as­taan kuo­le. Me pää­sem­me kaik­ki sin­ne Tai­vaan ko­tiin, ikui­seen elä­mään. Siel­lä saa­daan ol­la ai­na yh­des­sä, et­sis­ke­lin oi­kei­ta sa­no­ja.

Jos­ta­kin syys­tä lap­se­ni mie­leen oli tul­lut aja­tus, jon­ka jo­kai­nen ih­mi­nen jos­sain vai­hees­sa jou­tuu koh­taa­maan: omien lä­heis­ten ja oman­kin elä­män kä­sit­tä­mä­tön ra­jal­li­suus. Pu­huim­me asi­as­ta pal­jon vii­me syk­sy­nä si­sa­re­ni kuo­le­man jäl­keen. Us­kon tuo­ma ikui­sen elä­män toi­vo oli sil­loin suu­ri loh­tu, kun yri­tin asi­aa it­sel­le­ni ja lap­sil­le­ni se­lit­tää.

Mut­ta nyt ei­vät mit­kään sa­nat tun­tu­neet tuo­van lap­sel­le loh­tua. Yh­täk­kiä it­kui­nen ää­ni pyy­si:

– äi­ti, saan­ko minä vie­lä uu­des­taan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si?

Häm­mäs­tyin pyyn­töä.

– Saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si, Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Lap­si rau­hoit­tui vä­lit­tö­mäs­ti. Ja minä olin jäl­leen ker­ran ih­meis­sä­ni evan­ke­liu­min voi­man edes­sä: Mi­nun lap­se­ni ko­kee evan­ke­liu­min ai­van sa­moin kuin minä! Hän ko­kee saa­van­sa sen kaut­ta it­sel­leen rau­han ja va­pau­tuk­sen kai­kes­ta, mikä vai­vaa, kai­kes­ta mikä pe­lot­taa. Tuo aja­tus an­toi uut­ta voi­maa mi­nul­le, joka olin juu­ri rä­pi­köi­nyt epäi­lys­ten sy­vis­sä ve­sis­sä.

Niin, pit­kän ja ras­kaan tal­ven jäl­keen huo­ma­sin ole­va­ni suu­ris­sa epäi­lyk­sis­sä. Epäi­lyk­siä on ai­heut­ta­nut oma huo­nous: Jak­san­ko pe­ril­le as­ti? Vie­lä­kö mi­nun on lupa us­koa? Voi­ko ar­mo riit­tää näi­den­kin syn­tien jäl­keen? Kel­paan­ko tä­hän jouk­koon? Toi­si­naan taas olen al­ka­nut näh­dä vi­ko­ja toi­sis­sa us­ko­vai­sis­sa: voi­ko tämä sit­ten­kään ol­la Raa­ma­tun ku­vaa­ma Ju­ma­lan las­ten jouk­ko? Ja vaik­ka tuol­loin kuin­ka it­sel­le­ni muis­tut­tai­sin, et­tä meil­lä on aar­re ”sa­vi­sis­sa as­ti­ois­sa”, huo­maan us­ko­ni hor­ju­van.

Tuol­lai­si­na het­ki­nä olen jou­tu­nut kas­vo­tus­ten hy­vin pe­rim­mäis­ten ky­sy­mys­ten kans­sa: Mikä mi­nut pi­tää us­ko­mas­sa? Mikä mi­nut pi­tää täl­lä tiel­lä?

Olen mo­nes­ti tör­män­nyt sel­lai­seen kä­si­tyk­seen, et­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ovat tii­vis yh­tei­sö, jon­ka jä­se­niä si­too toi­siin­sa en­nen kaik­kea su­ku­lai­suus- ja ys­tä­vyys­suh­teet. Ku­vit­te­lin näin it­se­kin sil­loin, kun jouk­koa ul­ko­a­päin tark­kai­lin. Ajat­te­lin, et­tei­vät les­ta­di­o­lai­set käy esi­mer­kik­si Su­vi­seu­rois­sa niin­kään us­kon vuok­si, vaan pää­a­si­as­sa sik­si, et­tä he sai­si­vat siel­lä ta­va­ta ys­tä­vi­ään ja su­ku­lai­si­aan. Näin­hän mo­net saat­ta­vat leh­ti­haas­tat­te­luis­sa sa­noa – ja mo­nel­le tämä asia var­mas­ti tär­keä on­kin. Mut­ta sil­ti, us­koi­sin, suu­rim­mal­le osal­le tär­kein­tä on kui­ten­kin Ju­ma­lan sana ja pyhä evan­ke­liu­mi, vaik­ka niis­tä voi ol­la vai­ke­am­pi haas­tat­te­li­jal­le mai­ni­ta. Su­vi­seu­rat ei­vät oli­si mi­tään il­man kaik­ki­al­le kan­tau­tu­vaa Ju­ma­lan sa­nan saar­naa, joka an­taa us­ko­vais­ten rin­taan sel­lai­sen ilon ja rau­han, et­tä pa­him­man­kin ku­ra­vel­lin kes­kel­lä voi ko­kea ole­van­sa lä­hel­lä tai­vas­ta. Vaik­ka tur­me­lus­kin mat­kas­sa mu­ka­na kul­kee.

It­sel­lä­ni ei ole us­ko­vai­sia su­ku­lai­sia, ei­kä ko­vin laa­jaa us­ko­vais­ten ys­tä­vien pii­ri­ä­kään. Epäi­lys­ten het­kel­lä luo­pu­mi­nen oli­si siis mel­ko help­poa, jos kyse oli­si vain ih­mi­sis­tä. Mikä mi­nua pi­dät­te­lee täs­sä jou­kos­sa, täl­lä tiel­lä?

Yk­si on, jota en pys­ty epäi­le­mään.

Ar­mo­e­van­ke­liu­mia minä en epäi­le. Het­ke­ä­kään en pys­ty epäi­le­mään sen evan­ke­liu­min voi­maa, jon­ka olen vain tä­män jou­kon kes­kel­tä saa­nut löy­tää. Her­ra, ke­nen luo me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ikui­sen elä­män sa­nat” ( Joh.6:68). Näin sa­noi Si­mon Pie­ta­ri Jee­suk­sel­le, ja sa­moin koen minä tä­män Ju­ma­lan las­ten jou­kon kes­kel­lä. Sii­nä evan­ke­liu­mis­sa olen saa­nut ko­kea jal­ko­je­ni al­la niin lu­jan kal­li­on, et­tä se ei hor­ju, vaik­ka kaik­ki muu ym­pä­ril­tä pet­täi­si.

Minä ylis­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, sii­tä et­tä olet sa­lan­nut tä­män vii­sail­ta ja op­pi­neil­ta mut­ta il­moit­ta­nut sen lap­sen­mie­li­sil­le” (Matt.11:25) Raa­ma­tun mu­kai­nen us­ko on niin yk­sin­ker­tais­ta, et­tä sen voi omis­taa pie­ni lap­si­kin. Se on niin yk­sin­ker­tais­ta, et­tä sen voi omis­taa vie­lä heik­ke­ne­vä van­hus­kin kuo­lin­vuo­teel­laan.

Noi­na vuo­si­na, kun ajat­te­lin jo ole­va­ni us­kos­sa, mut­ta en ol­lut it­se löy­tä­nyt vie­lä elä­vän ve­den läh­det­tä – en ol­lut us­ko­nut elä­vää evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­le­ni -, jou­duin erään kuo­lin­vuo­teen ää­rel­le. Yri­tin tuol­loin ot­taa pu­heek­si us­ko­na­si­at, mut­ta ym­mär­sin pian, et­tei ai­ka ei­vät­kä kuo­le­van voi­mat riit­tä­neet tuos­sa het­kes­sä enää Raa­ma­tun vii­sauk­sien poh­ti­mi­seen. Avut­to­ma­na koin, et­tä mi­nul­la ei ol­lut­kaan sa­no­ja, ei mi­tään an­net­ta­vaa.

Muu­ta­ma vuo­si myö­hem­min jou­duin toi­sen kuo­lin­vuo­teen ää­rel­le. Kä­vin kat­so­mas­sa heik­ke­ne­vää iso­äi­ti­ä­ni, joka ei enää pys­ty­nyt pu­hu­maan. Olin juu­ri saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon, ja mie­lee­ni tuli siu­na­ta hän­tä läh­ties­sä­ni evan­ke­liu­mil­la. Iso­äi­din koko ole­mus sä­väh­ti, kun lau­suin syn­nin­pääs­tön sa­nat. Hä­nen kas­voil­leen las­keu­tui le­vol­li­nen il­me.

Ei tar­vit­tu pit­kiä saar­no­ja. Vain yk­sin­ker­tai­set sa­nat, jois­sa on Ju­ma­lan voi­ma. Sama voi­ma, joka mi­nut­kin – it­ses­sä­ni hei­kon – pi­tää täl­lä tiel­lä.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys