JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sydän köyhänä jouluun

20.12.2015 6.27

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220151220062700

Jou­lu lä­hes­tyy, mut­ta maa on Ete­lä-Suo­mes­sa yhä mus­ta. Töis­tä ko­tiin aja­es­sa al­kaa jo ol­la pi­me­ää, vaik­ka kel­lo ei ole nel­jää­kään. Mi­nul­la on ol­lut mu­ka­va työ­päi­vä. Olen ol­lut töis­sä vir­keä ja hy­vän­tuu­li­nen, ja saa­nut vas­ta­kai­ku­na hy­vän­tuu­li­suut­ta myös op­pi­lail­ta­ni. Nuo­ret voi­vat ha­lu­tes­saan ol­la to­del­la iha­nia, mie­tin.

Haen yh­den lap­sen päi­vä­ko­dis­ta ja toi­sen kou­lus­ta. Ko­tiin saa­vut­tu­a­ni huo­maan, et­tä vä­sy­mys al­kaa taas val­la­ta ke­hon kuin var­pais­ta koh­ti kau­laa nou­se­va tul­va­ve­si. On pak­ko an­taa pe­rik­si ja men­nä päi­vä­u­nil­le, ku­ten mui­na­kin päi­vi­nä vii­me ai­koi­na. Nu­kun si­ke­äs­ti yli tun­nin ja kun he­rään, olen yhä vä­sy­nyt. On­ko­han tämä ihan nor­maa­lia vä­sy­mys­tä, minä mie­tin. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä en kes­tä hen­gis­sä tä­män pi­me­än ajan ylit­se. En mil­lään jak­sai­si nous­ta.

Vä­sy­mys ei ole ai­no­as­taan fyy­sis­tä. Vaik­ka työ­päi­vät su­ju­vat hy­vin, olen vii­me ai­koi­na tun­te­nut jon­kin­lais­ta ma­sen­nus­ta, elä­män­ha­lu­ni on ol­lut ka­teis­sa. Lä­hes­ty­vään jou­luun olen val­mis­tau­tu­nut ru­tii­ni­no­mai­ses­ti. Las­ten kans­sa olem­me kyl­lä lei­po­neet pi­par­ka­kut ja jou­lu­tor­tut. Lah­ja­os­tok­set­kin ovat jo hy­väl­lä mal­lil­la. Mut­ta en osaa jou­lu­a­kaan eri­tyi­sem­min odot­taa. Haa­vei­len­ko minä enää mis­tään? Odo­tan­ko täl­tä elä­mäl­tä mi­tään? Mis­tä löy­dän voi­man nous­ta ja elää elä­mää­ni? Tai­va­si­kä­vä on toi­si­naan kova.

Sit­ten muis­tu­tan it­sel­le­ni: vuo­si on ol­lut ras­kas, eten­kin tämä syk­sy. Me­ne­tin lop­pu­ke­säs­tä ai­no­an si­sa­re­ni, pik­ku­sis­ko­ni, joka oli sai­ras­ta­nut pit­kään. Lä­hes­ty­vä jou­lu on tuo­nut hä­net mo­nes­ti mie­leen. Vaik­ka ajat­te­len pääs­see­ni jo pa­him­mas­ta tus­kas­ta yli, on hil­jai­nen suru asu­nut koko syk­syn sy­dä­mes­sä­ni. Eh­kä mi­nun oli­si ol­ta­va ar­mol­li­nen it­sel­le­ni ja hy­väk­syt­tä­vä voi­mie­ni ra­jal­li­suus.

Kis­kon it­se­ni ylös. Pää­sen val­mii­seen ruo­ka­pöy­tään, mie­hen lait­ta­maan. On­nek­si ai­na sen­tään toi­nen meis­tä jak­saa: pari vii­me viik­koa puo­li­so on maan­nut sän­gys­sä fluns­sai­se­na. Juon kah­vin ja pää­tän läh­teä il­ta­seu­roi­hin, vaik­ka en tun­ne ole­va­ni seu­ral­li­sel­la tuu­lel­la. Mie­li te­kee kui­ten­kin sa­nan­kuu­loon.

Pen­kis­sä is­tuu ilok­se­ni tut­tu ih­mi­nen, ys­tä­vä, jon­ka vie­reen on help­po is­tah­taa.

– Jos­kus voi tun­tua sil­tä, et­tä mi­ten jak­san tätä elä­mää. Mut­ta ei tar­vit­se­kaan jak­saa kuin as­kel ker­ral­laan, päi­vä ker­ral­laan. Ju­ma­la an­taa sii­hen voi­mat, pu­hu­jan suus­ta ti­pah­te­le­vat loh­dul­li­set sa­nat.

Ai­van suo­raan mi­nul­le tar­koi­te­tut. Pu­hu­ja ker­too, et­tä oman us­kon vä­hyys­kin voi epäi­lyt­tää. Hän lai­naa edes­men­neen pu­hu­jan, Vil­le Suu­ta­rin, sa­no­ja:

– älä vä­hät­te­le us­ko­a­si. Se on Ju­ma­lan lah­ja. Sil­lä pää­see pe­ril­le. Vaik­ka se us­ko tun­tui­si vä­häi­sel­tä, sil­lä­kin us­kol­la pää­see pe­ril­le.

Huo­maan pu­hu­jan lii­kut­tu­van. Hän on var­mas­ti jou­tu­nut it­se­kin tun­te­maan tuo­ta us­kon vä­häi­syyt­tä. Voi, mi­ten hy­väl­tä tun­tuu kuu­lua tä­hän vä­häis­ten jouk­koon! Jouk­koon, jos­sa ei ole suu­ria ja mah­ta­via. Jos­sa kaik­ki ovat sa­man­lai­sia ar­mon ker­jä­läi­siä. Mie­tin, et­tä tuo­kin pu­hu­ja us­koo sa­mal­la ta­val­la kuin minä, ja on us­ko­vai­se­na yh­tä pie­ni ja nöy­rä kuin kaik­ki muut, vaik­ka työs­ken­te­lee­kin mer­kit­tä­väs­sä ase­mas­sa yh­teis­kun­nas­sa. Täl­lais­ta voi ol­la vain Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Täl­lais­ta voi ol­la vain Sei­men lap­sen ää­rel­lä, hal­vas­sa tal­lis­sa.

Pu­hu­ja tu­lee ky­se­le­mään kuu­lu­mi­si­a­ni seu­ro­jen lo­put­tua. On hyvä pur­kaa sy­dän­tä hä­nel­le ja vie­res­sä is­tu­val­le ys­tä­väl­le­ni. Ker­toa, et­tä vuo­si on ol­lut rank­ka. Mut­ta kuin­ka sa­mal­la olen ko­ke­nut, et­tä en­tis­tä­kin tär­ke­äm­pää on ol­lut tart­tua Raa­mat­tuun ja ha­keu­tua seu­roi­hin. Eh­kä sik­si ko­et­te­le­muk­sia suo­daan­kin – et­tä kir­kas­tui­si, mis­sä on ai­noa voi­man­läh­de, ai­noa asia, joka ei petä.

On mu­ka­va kuul­la tois­ten kuu­lu­mi­sia, kuul­la, mi­ten he voi­vat. Tie näyt­täy­tyy taas pal­jon sel­ke­äm­pä­nä, kun ei tar­vit­se yk­sin jak­saa.

Ko­tiin aja­es­sa mai­se­ma ei vai­ku­ta enää mus­tal­ta. Elä­mä ei tun­nu enää loh­dut­to­mal­ta. Minä saan ol­la Ju­ma­lan lap­si! Ja vaik­ka tai­vas­toi­vo siin­tää­kin mie­les­sä, on elä­mä lah­jaa täs­sä ja nyt. Tal­lin jou­lu on läs­nä vuo­den jo­kai­ses­sa päi­väs­sä. Köy­hän sy­dä­men suu­rim­pa­na aar­tee­na.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
19.7.2024

Herra on kuningas! Riemuitkoon maa, iloitkoot meren saaret ja rannat! Pilvi ja pimeys ympäröi häntä, hänen istuintaan kannattavat vanhurskaus ja oikeus. Ps. 97:1–2

Viikon kysymys