JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Enkeleitä tielläni, saattomiehiä matkallani

24.1.2016 6.27

Juttua muokattu:

8.3. 23:05
2020030823051220160124062700

Olen ka­san­nut lau­ta­sel­le nyyt­tä­ri­pöy­däs­tä syö­tä­vää ja et­sin paik­kaa, mi­hin is­tah­taa.

– Kel­paa­kos tämä seu­ra, huik­kaa sil­loin lä­hei­nen ys­tä­vä­ni erääs­tä pöy­däs­tä.

– Tämä seu­ra kel­paa ai­na, to­te­an ilah­tu­nee­na ja is­tah­dan sa­maan pöy­tään.

Mie­lee­ni muis­tuu, kuin­ka tuo ys­tä­vä tuli ai­na mi­nul­le jut­te­le­maan, kun olin juu­ri saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon. Tuol­loin, seit­se­män vuot­ta sit­ten, läh­din yleen­sä en­sim­mäi­sen pu­heen jäl­keen no­pe­as­ti pois seu­rois­ta, osit­tain per­he­syis­tä. Tämä nai­nen eh­ti ai­na sii­tä huo­li­mat­ta luok­se­ni nau­la­koil­le, tuli jut­te­le­maan. Tai­vaan Isä oli lä­het­tä­nyt hä­nes­sä mi­nul­le saat­to­mie­hen, ym­mär­rän nyt – en­kä us­ko, et­tä oli­sin sel­vin­nyt al­ku­ai­ko­jen yli us­ko­mas­sa il­man hän­tä.

Olin sil­loin hy­vin yk­sin. Kun ih­mi­nen saa pa­ran­nuk­sen ar­mon, hä­nen on jä­tet­tä­vä taak­seen en­ti­nen elä­män­sä ja jos­sain mie­les­sä en­ti­set ys­tä­vän­sä­kin. Muu­ta­ma kyl­lä säi­lyi, mut­ta suu­rin osa ka­vah­ti pu­hei­ta­ni Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­tä­mi­ses­tä, en­kä toi­saal­ta it­se ha­lun­nut osal­lis­tua sa­moi­hin har­ras­tuk­siin kuin ai­em­min.

Ai­van heti en löy­tä­nyt us­ko­vai­sia ys­tä­viä. Mei­tä kut­sut­tiin kyl­lä ky­lään koko per­heel­lä, mut­ta tuos­sa elä­män­ti­lan­tees­sa se ei ol­lut mah­dol­lis­ta. Mi­nut otet­tiin läm­pi­mäs­ti mu­kaan jouk­koon nais­te­nil­lois­sa, mut­ta nii­tä­kin oli vain ker­ran kuu­kau­des­sa. Jos en oli­si saa­nut vaih­taa ul­ko-ovel­la muu­ta­maa sa­naa vii­koit­tain tuon nai­sen kans­sa, tus­kin oli­sin jak­sa­nut us­koa.

Is­tu­es­sam­me nyt lau­an­tai-il­ta­na avi­o­puo­li­so­lei­rin il­ta­pa­lal­la ker­ron ys­tä­väl­le­ni ja muul­le pöy­tä­seu­ru­eel­le, mikä mer­ki­tys hä­nel­lä on mi­nul­le ol­lut:

– Muis­tan, et­tä si­nus­ta huo­kui sel­lais­ta rau­haa, et­tä sain sii­tä val­ta­vas­ti us­kon­vah­vis­tus­ta.

Pu­hum­me sii­tä, kuin­ka joil­la­kin on lah­ja vah­vis­taa tois­ten us­koa jo pel­käl­lä ole­muk­sel­laan. Vie­res­sä­ni is­tuu toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la asu­va rou­va, jon­ka ta­paan nyt en­sim­mäis­tä ker­taa. Kun nou­sem­me pöy­däs­tä, huo­maan, et­tä olen saa­nut am­men­taa us­kon­voi­maa hä­nen ilos­taan ja elä­män­ko­ke­muk­ses­taan. Vaik­ka hän ei ole mi­nua pal­jon van­hem­pi, on hä­nel­lä ta­ka­naan tai­val­ta us­ko­vai­se­na pal­jon enem­män kuin mi­nul­la. Täl­lai­set kes­kus­te­lut it­se­ä­ni van­hem­pien us­kon­si­sar­ten kans­sa ovat mo­nes­ti ol­leet mi­nul­le hy­vin tär­kei­tä. On tur­val­lis­ta no­jau­tua hei­dän ko­ke­muk­seen­sa.

Olen saa­pu­nut lei­ril­le kuun­te­le­maan il­lan alus­tus­ta yh­des­sä ys­tä­vän kans­sa, jo­hon tu­tus­tuin pari vuot­ta sit­ten ja jos­ta on tul­lut mi­nul­le hy­vin lä­hei­nen. Mei­tä yh­dis­tää sa­man­ta­pai­nen elä­män­ta­ri­na. Hän­kään ei ole kas­va­nut us­ko­vai­ses­sa ko­dis­sa, vaan on saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon ai­kui­si­äl­lä, to­sin jo nuo­re­na. Mo­nes­ti hä­nen kans­saan ju­tel­les­sa tun­tuu, et­tä hän ym­mär­tää kaik­ki aja­tuk­se­ni, vaik­ka en osai­si nii­tä edes pu­kea sa­noik­si. Olem­me poh­ti­neet elä­määm­me epä­us­koi­si­na, kuin­ka jo sil­loin jos­sain si­sim­mäs­sä tun­tui vää­räl­tä mei­ka­ta tai käyt­tää al­ko­ho­lia. Tuol­le nai­sel­le voin soit­taa vaik­ka kes­kel­lä ar­ki­päi­vää ja pyy­tää evan­ke­liu­mia. Hä­nen kaut­taan olen op­pi­nut ym­mär­tä­mään, mi­ten ar­vo­kas asia on omis­taa ai­na­kin yk­si saat­to­mies, jol­le voi ker­toa kai­ken.

Il­lan alus­tuk­sen ai­hee­na on Elän niin kuin us­kon. Alus­tus­ta ja kes­kus­te­lua kuun­nel­les­sa on hyvä ol­la sii­nä si­sar­ten ja vel­jien kes­kel­lä. On tun­ne, et­tä me to­del­la olem­me sa­man ruu­miin jä­se­niä; Hen­ki on yh­tei­nen. En ole usein­kaan ol­lut mu­ka­na täl­lai­sis­sa pie­nem­män ryh­män kes­kus­te­luis­sa, jois­sa on mu­ka­na myös mie­hiä, ja huo­maan nyt, et­tä hei­dän läs­nä­o­lon­sa te­kee kes­kus­te­lus­ta hy­vin tur­val­li­sen tun­tui­sen. Kun huo­les­tut­ta­vat asi­at nou­se­vat esiin pu­heen­vuo­rois­sa, joku heis­tä osaa loh­dut­taa Raa­ma­tun sa­nal­la. Häm­mäs­tyn usein, mi­ten mie­het ajat­te­le­vat ja ko­ke­vat us­ko­na­si­an ai­van sa­moin kuin me nai­set, mi­ten us­ko on sama su­ku­puo­les­ta tai su­ku­pol­ves­ta riip­pu­mat­ta.

Tois­ten us­ko­vais­ten mer­ki­tys on hy­vin tär­keä, ku­kaan ei jak­sa us­koa yk­sin. Oli­sin­ko­han kos­kaan edes löy­tä­nyt tä­hän jouk­koon, el­lei Tai­vaan Isä oli­si lä­het­tä­nyt tiel­le­ni us­ko­vais­ta ih­mis­tä ol­les­sa­ni pa­ri­kymp­pi­nen opis­ke­li­ja? Tuo hil­jai­nen tyt­tö kävi sa­moil­la kurs­seil­la kuin minä. Kos­ka mi­nä­kin olin mel­ko hil­jai­nen, em­me oli­si kos­kaan tu­tus­tu­neet toi­siim­me, jol­lei mei­tä mo­lem­pia oli­si lä­he­tet­ty Un­ka­riin as­ti kie­li­kurs­sil­le. Saim­me sin­ne mo­lem­mat sti­pen­din. Siel­lä me tu­tus­tuim­me.

Hil­jai­sen kuo­ren al­ta löy­sin mie­len­kiin­toi­sen per­soo­nan, jon­ka elä­mä poik­ke­si kieh­to­val­la ta­val­la mui­den elä­mäs­tä. Olin kiin­nos­tu­nut sii­tä, et­tä joku saat­toi elää noin­kin – elä­mää, joka sil­loin näyt­täy­tyi mi­nul­le pelk­ki­nä kiel­toi­na. Ker­taa­kaan mi­nul­le ei tul­lut sil­loin mie­leen, et­tä hä­nen elä­män­sä ja us­kon­sa voi­si jo­ten­kin kos­kea mi­nua, mut­ta kun­ni­oi­tin sitä.

Kun Ju­ma­la he­rät­ti tun­to­ni kol­mi­kymp­pi­se­nä, aloin haas­ta­tel­la tätä muu­al­le muut­ta­nut­ta ys­tä­vää­ni uu­del­la ta­val­la, kriit­ti­sil­lä ky­sy­myk­sil­lä. Oli­sin ha­lun­nut ym­mär­tää, sil­lä jo­kin hä­nen us­kos­saan veti mi­nua puo­leen­sa, mut­ta en pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään tuo­ta us­koa. En pys­ty­nyt, en­nen kuin Tai­vaan Isä an­toi yh­den es­teen toi­sen­sa jäl­keen ka­do­ta tiel­tä­ni ja olin val­mis nöy­rä­nä ot­ta­maan vas­taan näil­tä us­ko­vai­sil­ta syn­nin­pääs­tön. Sen jäl­keen us­ko, joka oli näyt­täy­ty­nyt ah­dis­ta­vi­na sään­töi­nä, oli­kin pelk­kää ar­moa ja Hen­gen he­del­mä­nä kum­pu­a­vaa va­paan lap­sen elä­mää.

Luin juu­ri jos­ta­kin, et­tä Raa­ma­tus­sa ei lu­va­ta ke­nel­le­kään saat­to­mie­hiä jou­koit­tain. Tai­vaan Isäl­lä on va­raa an­taa hei­tä kui­ten­kin sen ver­ran kuin ku­kin sil­lä het­kel­lä tar­vit­see. Mi­nus­ta tun­tuu, et­tä mat­kal­le­ni on lä­he­tet­ty juu­ri oi­ke­at ih­mi­set oi­ke­aan ai­kaan, ja olen heis­tä jo­kai­ses­ta kii­tol­li­nen.

Saa­tu­a­ni pa­ran­nuk­sen ar­mon oli­sin ha­lun­nut kut­sua us­ko­vai­sia ky­lään, mut­ta ar­kai­lin en­sim­mäi­set kuu­kau­det. Erää­nä päi­vä­nä mi­nua kym­me­nen vuot­ta nuo­rem­pi nai­nen, jon­ka kans­sa olin seu­rois­sa al­ka­nut ju­tel­la, vain soit­ti ja ker­toi tu­le­van­sa nyt käy­mään. Koh­ta hän il­mes­tyi sä­tei­le­vä­nä vii­den pie­nen lap­sen­sa ja piz­za­laa­ti­koi­den kans­sa ovel­le­ni.

Hei­dän läh­det­ty­ään tun­tui kuin en­ke­li­par­vi oli­si käy­nyt luo­na­ni.

MaaritMurtomaa
Olen neljänkymmenen ohittanut neljän lapsen äiti. Minulle on suotu ihana perhe ja antoisa työ nuorten parissa. Koulutukseltani olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Tieni kulki rauhanyhdistykselle vasta aikuisiällä. Katselen asioita siis löytäjän näkökulmasta. Otan mielelläni palautetta vastaan kirjoituksistani. Minulle voi kirjoittaa osoitteeseen: maarit.murtomaa@gmail.com
25.2.2024

Jeesus sanoi Simonille: ”Tämä nainen sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Luuk. 7:47

Viikon kysymys