An­te­ro Ii­va­ri­nen

Mi­nul­le niin ra­kas vai­mo­ni Jo­han­na sa­noi erää­nä sun­nun­tai-il­ta­na vuo­sia sit­ten näin: "Kyl­lä me, An­te­ro, tar­vit­tai­siin li­sä­pa­kas­tin ja -jää­kaap­pi, kun per­heem­me kas­va­nut ko­vas­ti." Nyö­kyt­te­lin hy­myil­len ja vas­ta­sin: "Kun sinä har­voin jo­tain huo­kai­set, niin Luo­ja sen si­nul­le an­taa en­nem­min kuin ar­vaat­kaan. Ai­na en­nen­kin an­ta­nut, kun ol­laan jo­tain oi­ke­as­ti tar­vit­tu ja sinä olet sen ää­neen sa­no­nut."

Seu­raa­va­na aa­mu­na läh­din töi­hin ja en­sim­mäi­se­nä jou­duin käy­mään ha­ke­mas­sa ra­ken­nus­tar­vik­kei­ta erääs­tä kau­pas­ta päi­vän töi­hi­ni. Kau­pan oven au­kais­tu­a­ni tut­tu myy­jä, joka kut­sui mi­nua kaik­kien mui­den­kin myy­jien ta­paan ai­na kum­mi­po­jak­seen, ter­veh­ti iloi­ses­ti: "Huo­men­ta, mei­dän kum­mi­poi­ka!" Vas­ta­sin ter­veh­dyk­seen ja sa­noin leik­ki­säs­ti: "Kum­mi­poi­ka­pa hy­vin­kin, mis­säs ne kum­mi­lah­jat oi­kein ovat? Ei­kös kum­mi­lap­sel­le ruu­ka­ta sil­loin täl­löin jo­tain muis­ta­mis­ta an­taa?"

Myy­jä meni miet­te­li­ääk­si ja het­ken pääs­tä sa­noi: "It­se asi­as­sa, oli­si­ko si­nul­le käyt­töä ihan uu­sil­le jää- ja pa­kas­tin­kaa­peil­le? Oli­vat me­nos­sa yh­teen koh­tee­seen, mut­ta ovat vää­rän­lai­set. Oli­vat työ­maal­la ke­ren­neet au­kais­ta pa­ke­tis­ta ja käyt­tää pai­koil­laan en­nen kuin huo­ma­si­vat, jo­ten em­me voi enää pa­laut­taa nii­tä ta­kai­sin teh­taal­le." Olin häm­mäs­ty­nyt. Aja­tuk­set kä­vi­vät Jo­han­nan ei­li­ses­sä huo­kauk­ses­sa. "Näy­täp­pä, mil­lai­set ne on", sa­noin myy­jäl­le.

Koh­ta sei­soin­kin uu­sien, kiil­tä­vien kyl­mä­ko­nei­den edes­sä. Kat­se­lin ko­nei­ta ihail­len ja mie­tin, mi­ten ne var­mas­ti so­pi­si­vat keit­ti­ööm­me hy­vin. Tin­kaa­mi­sen osaa­va­na ky­syin: "An­nat­ko il­mai­sek­si vai pi­tää­kö nois­ta jo­tain mak­saa?" Myy­jä hy­myi­li ja ker­toi, et­tä ko­neet ovat laa­duk­kai­ta, kun ne oli pa­lau­tet­tu asun­to­mes­su­koh­tees­ta. "Oli­si­ko rah­din hin­nal­la hyvä lah­ja?" hän ky­se­li. Mie­tin het­ken. Huo­mi­nen hää­päi­väm­me pyö­räh­ti aja­tuk­sis­sa­ni. "Teh­dään kau­pat, jos tu­los­tat­te hää­päi­vä­on­nit­te­lut noi­den lait­tei­den oveen ja toi­mi­tat­te pe­ril­le ko­tii­ni. Niin, ja kul­jet­ta­ja voi­si lau­laa vai­mol­le­ni on­nit­te­lu­lau­lun­kin, kun soit­te­lee ovi­kel­loa?" eh­do­tin. Myy­jää nau­rat­ti. "So­vi­taan niin, mut­ta lau­lua pi­tää ky­sel­lä kus­kil­ta vie­lä", hän sa­noi hy­myil­len.

Päi­vä oli läh­te­nyt hy­vin käyn­tiin. Mi­nut oli oh­jail­tu oi­ke­aan paik­kaan juu­ri oi­ke­aan ai­kaan.

Seu­raa­va­na päi­vä­nä sain soi­ton töi­hi­ni. Jo­han­na soit­te­li ih­meis­sään: "Mi­nul­le tuo­tiin lä­he­tys, jos­sa lu­kee: Hy­vää hää­päi­vää Jo­han­na! Toi­vot­taa kau­pan väki ja An­te­ro! Ruu­su­ja­kin ovat pai­nat­ta­neet kort­tiin. Pal­jon­ko sinä olet men­nyt taas tuh­laa­maan? Nau­roin. "Ei­pä mak­sa­nut pal­jon, ben­san hin­nal­la sain", vas­ta­sin. Ky­syin vie­lä: "Mut­ta kuu­le, lau­loi­ko kus­ki si­nul­le on­nit­te­lu­lau­lua?" "Mitä! Olit­ko sinä pyy­tä­nyt sitä lau­la­maan­kin?" Jo­han­na huu­dah­ti. "Il­man­kos sitä nau­rat­ti niin ko­vas­ti."

Tuo­ta kau­pan kus­kia kut­sun ai­na koh­da­tes­sam­me leik­ki­säs­ti "Te­no­rik­si". Mei­tä mo­lem­pia se hy­myi­lyt­tää, hän kun ei kuu­lem­ma omis­ta lau­lu­ään­tä, ku­ten en mi­nä­kään.

Ker­ran Jo­han­na taas huo­kai­si, et­tä "oli­si­pa meil­lä isom­pi ruo­ka­pöy­tä". Kah­den vii­kon si­sään meil­le tar­jot­tiin kol­mes­ta pai­kas­ta eri­lai­sia ruo­ka­pöy­tiä, vaik­ka ei ky­sel­ty­kään nii­tä mis­tään. Niis­tä sit­ten va­lit­tiin se mei­dän per­heel­le juu­ri so­pi­van ko­koi­nen.

Näin ih­meel­li­ses­ti meil­le an­ne­taan kaik­ki tar­vit­ta­va. Jos­kus vain huo­kaus, ja se on jo täy­tet­ty. Ih­meel­li­set on Luo­jan joh­da­tuk­set koko elä­mäm­me sa­ral­la. Tuo­hon joh­da­tuk­seen luot­ta­en on tur­val­lis­ta elää tä­nään­kin. Pyy­dä, niin si­nul­le an­ne­taan, niin et­tei si­nul­ta mi­tään puu­tu.