JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Nettiriippuvuutta

14.9.2024 5.55

Juttua muokattu:

12.9. 12:56
2024091212563820240914055500

Mei­dän­kin per­hees­sä on ha­vah­dut­tu nyky-yh­teis­kun­taa vai­vaa­vaan "net­ti on kaik­ki kai­kes­sa" -il­mi­öön. Nuo kän­ny­kät pe­lei­neen, tie­to­ko­neet ja Xbo­xit saa­vat ai­van huo­maa­mat­ta las­ten ajan­ta­jun ka­to­a­maan. Tun­ti jos toi­nen­kin me­nee huo­maa­mat­ta noi­den lait­tei­den kans­sa. Joka het­ki pi­täi­si saa­da pe­la­ta ja saa­da pie­nes­tä­kin hom­mas­ta pal­kak­si pe­li­ai­kaa. "Vie­lä het­ki, mä pe­laan vie­lä tä­män ken­tän lop­puun!" – vaik­ka äi­ti juu­ri äs­ken käs­ki lo­pet­taa.

Isom­mil­la lap­sil­lam­me tuo­ta on­gel­maa ei on­nek­si ole, pu­he­li­met ni­mit­täin ovat ai­na hu­kas­sa ja kiin­ni ei saa, vaik­ka asi­aa­kin oli­si. Hyvä niin, ajat­te­len, ovat siis jo­tain muu­ta, eh­kä jär­ke­väm­pää te­ke­mäs­sä kuin roik­ku­mas­sa ne­tis­sä. Jos­kus tuos­ta jut­te­lim­me­kin noi­den pa­ri­kym­men­vuo­ti­ai­den tyt­tä­riem­me kans­sa. Tyt­tä­ret sa­noi­vat, et­tä ovat vie­lä eh­kä sitä ikä­ryh­mää, et­tei­vät pu­he­li­met ol­leet vie­lä hei­dän lap­suu­des­saan niin tär­kei­tä kuin ny­kyi­sin. Lait­ta­mal­la pu­he­li­met vä­lil­lä pie­nem­mil­tä lap­sil­tam­me na­rik­kaa­an, jos­kus pi­dem­mäk­si­kin ai­kaa, on tuo­nut ihan sel­väs­ti het­ken pääs­tä ihan oi­ke­as­ti rau­hal­li­sem­paa ja oi­ke­an­lais­ta per­he-elä­mään kuu­lu­vaa so­si­aa­lis­ta kans­sa­käy­mis­tä. Ny­kyi­sin meil­lä saa pe­la­ta tie­to­ko­ne­pe­le­jä kah­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa: kes­ki­viik­koi­sin kou­lun jäl­keen ja lau­an­tai­sin il­ta­päi­vä kol­men jäl­keen. Li­säk­si joka il­ta yh­dek­säl­tä pu­he­li­met on ol­ta­va pu­he­lin­par­kis­sa olo­huo­nees­sa.

Pe­rin­tei­set lau­ta­pe­lit ja kort­ti­pe­lit on taas kai­vet­tu kaap­pien kät­köis­tä. On ol­lut mu­ka­va ja sy­dän­tä läm­mit­tä­vää kat­sel­la no­ja­tuo­lis­ta pie­nin lap­sem­me sy­lis­sä­ni noi­den las­ten kes­ki­näis­tä ilois­ta pe­lai­lua ja ju­tus­te­lua pöy­dän ää­rel­lä. Näen ruu­an­lait­toa ja lei­von­ta­puu­hia, jois­sa he kes­ke­nään saa­vat yh­des­sä teh­dä mie­lei­sel­lään ta­val­la. Ul­koa kuu­len leik­kien ää­niä, rie­mun­kil­jah­duk­sia tai huu­to­ja. Her­mos­tu­nei­suus ja rau­hat­to­muus on ol­lut kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa, jos lap­set ovat saa­neet ol­la pu­he­li­mil­laan esi­mer­kik­si koko vii­kon­lo­pun. Mi­ten kou­kut­ta­via ja riip­pu­vuut­ta ai­heut­ta­via ka­pis­tuk­sia, mut­ta var­mas­ti hy­vi­ä­kin, jos ra­jat vaan py­sy­vät päi­väs­tä toi­seen!

Meil­lä van­hem­mil­la on vas­tuu täs­sä­kin asi­as­sa, lap­sel­le sitä ei voi an­taa. Ai­na­kin mei­dän per­hees­sä on niin, et­tä jos lap­set saa­vat it­se päät­tää, he pe­lai­si­vat koko ajan jopa il­man syö­mi­siä. Meil­lä on oi­keus, vel­vol­li­suus­kin, an­taa ra­jat ja ajat niin ne­tin käy­tös­sä kuin esi­mer­kik­si ko­tiin­tu­lo­a­jois­sa­kin.

Jos­kus olen ih­meis­sä­ni seu­ran­nut sel­lai­sia van­hem­pia, jot­ka se­lai­le­vat pu­he­lin­taan vaik­ka ky­läil­les­sään. Mo­nes­ti myös töis­sä tau­oil­la kai­kil­la on pu­he­lin kou­ras­sa, näy­töl­lä on uu­ti­sia tai Fa­ce­book. Sii­nä sit­ten on ju­tun tyn­kää vai­kea aloit­taa, et­tei vaan kes­key­tä mi­tään tär­ke­ää. Täl­lai­nen käyt­täy­ty­mi­nen vai­kut­taa to­del­la pal­jon so­si­aa­li­seen kans­sa­käy­mi­seen.

On­ko si­nul­le kän­nyk­kä tär­ke­äm­pi kuin puo­li­so­si? Kum­mal­le an­nat enem­män ai­kaa? En­tä lap­se­si: tie­dät­kö, mitä heil­le ihan oi­ke­as­ti kuu­luu? Mil­lais­ta esi­merk­kiä an­nat heil­le omal­la net­ti­käyt­täy­ty­mi­sel­lä­si? Vai olet­te­ko kaik­ki per­heen­jä­se­net il­lat in­ter­ne­tin pau­lois­sa? Voi­sim­me­ko­han teh­dä yh­des­sä jo­tain muu­ta, vaik­ka läh­teä len­kil­le luon­toon tai ulos syö­mään? Nämä ovat ky­sy­myk­siä, joi­ta it­sel­le­ni­kin esi­tän, jos so­si­aa­li­suus on meil­lä­kin vä­hem­mäl­lä syys­tä tai toi­ses­ta.

Mo­nes­ti muis­te­len lan­ka­pu­he­li­nai­kaa. Tuol­loin kir­jeet kul­ki­vat mat­kal­laan päi­viä. Mie­les­tä­ni sil­loin elet­tiin huo­le­ton­ta ja va­paam­paa elä­mää. Ei tar­vin­nut vä­lil­lä kat­soa pu­he­li­mes­ta, oli­ko joku yrit­tä­nyt soi­tel­la, ei myös­kään ih­me­tel­lä, mitä se ka­ve­ri gril­laa tuol­la lä­het­tä­mäl­lään vi­de­ol­la pa­rin sa­dan ki­lo­met­rin pääs­sä, hiil­los- vai juus­to­mak­ka­raa? Ny­kyi­sin vil­kui­lem­me pu­he­lin­ta vä­hän vä­liä kat­sel­len jos mil­lai­sia vies­te­jä ja säh­kö­pos­te­ja, uu­ti­sia ja hö­pö­hö­pö­jut­tu­ja­kin. Kun­pa per­he ja lä­him­mäi­se­ni py­syi­si­vät tär­kei­nä, niin et­tä huo­mai­sin lä­heis­te­ni tar­peet ja an­tai­sin heil­le enem­män ai­kaa­ni ole­mal­la oi­ke­as­ti läs­nä ja esi­mer­keil­lä­ni an­ta­mas­sa ai­toa vä­lit­tä­mis­tä. Vies­te­jä­kin voi­sin lä­he­tel­lä sil­loin täl­löin: "Mitä kuu­luu, kul­ta­se­ni?" "Is­kä ra­kas­taa si­nua." "Tu­len myö­häs­sä töis­tä." Tar­peel­li­sia nuo­kin, lä­him­mäi­sen huo­mi­oi­mis­ta. Tär­kei­tä ar­jen ym­py­röi­hin.

Kun­pa muis­tai­sin il­lal­la jät­tää tur­hat net­ti­surf­fail­lut ja an­taa vaik­ka pyyk­ki­vuo­rel­le ai­kaa. Tai te­ki­sin­kö las­ten kans­sa yh­des­sä kuu­si pel­lil­lis­tä piz­zaa? Nämä ovat va­lin­to­ja, joi­hin voit it­se vai­kut­taa, jos vaan ha­lua ja tah­toa löy­tyy.

Au­kai­si­sin­ko vaik­ka vih­ki­raa­ma­tun, mil­loin­ka­han vii­mek­si tein niin? Tai voi­sin lu­kea lap­sil­le­ni hei­dän saa­maan­sa ku­va­raa­mat­tua, tyk­kää­vät sii­tä niin pal­jon. "Lue, isi, vie­lä tuo ker­to­mus." Kuun­te­le­vat ai­van hil­jaa ja kat­se­le­vat ku­via vie­res­sä­ni, ker­to­muk­sia ker­to­mus­ten pe­rään. Huo­maan, et­tä tä­mä­hän on pal­jon rau­hoit­ta­vam­paa kuin kän­nyk­kä­pe­lit tai net­ti­surf­fai­lu. Elä­män tär­kein kir­ja on jää­nyt huo­maa­mat­ta kai­ken muun var­joon. Tuos­sa se on pi­a­non pääl­lä, pö­lyt­ty­mäs­sä. Voi­sin teh­dä lu­pauk­sia, et­tä ai­na­kin ker­ran vii­kos­sa lu­ki­sin Jee­suk­sen elä­mäs­tä. Sai­sin juu­ri oi­kei­ta neu­vo­ja elä­mä­ni joka het­keen.

AnteroIivarinen
Olen Vaajakoskelainen 14 lapsen isä. Harrastan perheen pyöritystä rakkaan vaimoni kanssa 24/7/365. Jossain välissä käyn myös töissä rakennusalalla. Perhe, usko ja normaali arki – nuo meille niin tärkeät asiat ovat kirjoitusteni keskiössä, huumorilla höystettynä. Mottoni on: joka asiasta löytyy aina jotain positiivista.
10.12.2024

Voimistakaa uupuneet kädet, vahvistakaa horjuvat polvet, sanokaa niille, jotka sydämessään hätäilevät: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Tässä on teidän Jumalanne!” Jes. 35:3–4

Viikon kysymys