JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vähän erilainen työpäivä

29.11.2023 15.15

Juttua muokattu:

29.11. 15:10
2023112915102420231129151500

An­te­ro Ii­va­ri­nen

Olin vuo­sia sit­ten töis­sä erääl­lä työ­maal­la, jos­sa oli mo­nen am­mat­ti­kun­nan mui­ta­kin työ­mie­hiä. Yk­si nois­ta työ­mie­his­tä oli jos­tain syys­tä us­ko­vai­sia koh­taan nui­va ja koh­te­li mi­nu­a­kin pii­kit­te­le­mäl­lä sa­nal­li­ses­ti, kun ti­lai­suus sii­hen tuli. Söin mie­lel­lä­ni eväs­lei­pä­ni en­nem­min omas­sa au­tos­sa kuin kuun­te­lin hä­nen pu­hei­taan tau­ko­huo­nees­sa.

Erää­nä työ­aa­mu­na, juu­ri en­nen en­sim­mäis­tä kah­vi­tau­koa ta­pah­tui tuol­le työ­mie­hel­le ta­pa­tur­ma. Olim­me sa­mal­la työ­a­lu­eel­la, ker­ros­ta­lon ul­la­kol­la, kah­des­taan, kum­pai­nen­kin omis­sa työ­teh­tä­vis­sään. Kuu­lin voih­kai­sun ja sa­dat­te­lua. Kään­nyin kat­so­maan ja näin hä­nen ma­kaa­van lat­ti­al­la ki­vus­ta voih­kien.

Ky­syin: ”Mitä oi­kein ta­pah­tui?” ”Sel­kä meni pois pai­koil­taan, kun as­tuin tik­kail­ta har­haan. En pys­ty oi­kein liik­ku­maan, sat­tuu niin kau­he­as­ti”, mies vas­ta­si. Ajat­te­lin mie­les­sä­ni, et­tä sii­täs sait, sen­kin pilk­kaa­ja. Hy­myi­lyt­ti­kin. Sit­ten me­nin to­ti­sek­si. Oma­tun­to­ni soi­ma­si ja ke­hot­ti: ”Au­ta hän­tä, lä­him­mäis­tä­si, kos­ka pys­tyt sii­hen.”

Mie­tin het­ken, au­tan­ko vai en. Lo­pul­ta as­te­lin hä­nen vie­reen­sä ja huo­kai­sin: ”Kuu­lep­pas, ha­lu­at­kos, et­tä lai­tan sel­kä­si pai­koil­leen, sil­lä sen minä osaan teh­dä?” ”Kyl­lä, kyl­lä, lai­ta, lai­ta, kun­han tämä kipu läh­tee pois”, kuu­lui lat­ti­al­ta ähi­se­vä vas­taus. Se­li­tin, et­tä hä­nen on men­tä­vä lat­ti­al­le kyl­ki­a­sen­toon. Pie­nen het­ken, ähi­nän ja pu­hi­nan jäl­keen työ­ka­ve­ri oli so­vi­tus­sa asen­nos­sa sil­mät pyö­rei­nä lat­ti­al­la odo­tel­len, mi­täs seu­raa­vak­si ta­pah­tuu.

”Nyt hen­git­te­let rau­hal­li­ses­ti ja ren­tou­dut, niin isi hoi­taa lo­put”, sa­noin leik­ki­säs­ti. Aset­te­lin va­ro­vas­ti raa­jat mi­nul­le tut­tui­hin asen­toi­hin, kä­det noin ja ja­lat näin, ja odo­tin hä­nen hen­gi­tyk­sen­sä mu­kais­ta so­pi­vaa het­keä. Nyt… Ke­vyt kään­tö­lii­ke ja pa­maus. Hil­jai­suus. ”Mitä oi­kein teit?” työ­ka­ve­ri ky­syi. "Lai­toin sel­kä­si pai­koil­leen”, vas­ta­sin hy­myil­len. ”Olen sel­lais­ta jon­kin ver­ran teh­nyt, tar­vit­ta­es­sa.” Taas hil­jai­suus. Jos­tain kau­kaa kuu­lui nau­la­pys­syn ta­sai­nen pau­ke. Työ­ka­ve­rin kat­se oli jo­ten­kin eri­lai­nen kuin en­nen. Häm­men­ty­nyt, ih­met­te­le­vä.

Het­ken pääs­tä mies nou­si lat­ti­al­ta ylös, ta­put­te­li pö­lyt pois vaat­teis­taan, ve­nyt­te­li ja ko­kei­li eri liik­kei­tä: lan­ti­on pyö­ri­tys­tä, kyyk­kyyn-ylös ja kaik­ki mah­dol­li­set flos­saus-liik­keis­tä läh­tien. Kat­se­lin vie­res­tä hä­nen tou­hu­jaan. ”Kii­tos, kii­tos, enää ei satu min­nek­kään”, hän sa­noi kä­vel­len edes­ta­kai­sin. ”Mi­täs olen vel­kaa?” hän to­kai­si sa­mal­la kat­so­en mi­nuun. ”Et yh­tään mi­tään”, vas­ta­sin. "Nyt tie­dät, mis­tä saat apua, jos sel­kä vie­lä vi­hot­te­lee”, sa­noin ja läh­din ta­kai­sin työ­pis­teel­le­ni häm­men­ty­neen työ­ka­ve­rin kat­seen seu­raa­ma­na.

Tuo ta­paus muut­ti työ­ka­ve­ria niin, et­tä hä­nen käy­tök­sen­sä mi­nua koh­taan muut­tui ai­van täy­sin. Jopa hä­nen ki­roi­lun­sa­kin mi­nun seu­ras­sa­ni lop­pui. Olen neu­vo­nut hän­tä sel­kä­on­gel­mis­sa, aut­ta­nut myös käsi- ja nis­ka­ju­meis­ta ja ker­to­nut jopa ra­vin­to­neu­vo­ja. Us­ko­na­si­ois­ta­kin olem­me ju­tel­leet, ja olen pääs­syt kor­jaa­maan hä­nen vää­riä us­ko­muk­si­aan us­kos­tam­me. Yk­si asia, jota hän ei us­ko­vai­sis­sa pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään, oli, et­tä mik­si per­hee­ni­sät syö­vät ai­na en­sim­mäi­se­nä. Sa­noin: ”Ei pidä paik­kaan­sa, kyl­lä minä syön ai­na vii­mei­se­nä ja sen, mitä on jää­nyt jäl­jel­le.”

Ny­kyi­sin, jos nä­em­me työ­maal­la, hän tu­lee heti iloi­ses­ti jut­te­le­maan kans­sa­ni. Tuo työ­mies, työ­ka­ve­ri­ni, mi­nun lä­him­mäi­se­ni.

AnteroIivarinen
Olen Vaajakoskelainen 14 lapsen isä. Harrastan perheen pyöritystä rakkaan vaimoni kanssa 24/7/365. Jossain välissä käyn myös töissä rakennusalalla. Perhe, usko ja normaali arki – nuo meille niin tärkeät asiat ovat kirjoitusteni keskiössä, huumorilla höystettynä. Mottoni on: joka asiasta löytyy aina jotain positiivista.