JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ikävä on rakkautta

2.2.2023 6.00

Juttua muokattu:

2.2. 11:11
2023020211110420230202060000

An­te­ro Ii­va­ri­nen

Helmiina Klasila

Olen jo SRK:n jul­kai­se­mas­sa Isä-kir­jas­sa ker­to­nut mo­nik­ko­per­heem­me elä­mäs­tä. Täs­sä vä­hän li­sää nois­ta tai­vaan ih­meis­tä, kol­mes­ta pie­nes­tä en­ke­lis­tä.

Kol­mos­ten, var­sin­kin ident­tis­ten, syn­ty­mi­nen on ää­rim­mäi­sen har­vi­nais­ta. Olem­me per­hees­säm­me saa­neet ko­kea tä­män­kin Luo­jan an­ta­man siu­nauk­sen, ja sii­tä olem­me ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­sia. Kut­suin ja kut­sun edel­leen lap­si­am­me, noi­ta Tai­vaan Isän sil­män­te­riä, en­ke­leik­si. Ty­töt Ada, Lin­nea ja Re­bec­ca syn­tyi­vät kes­ko­si­na kei­sa­ri­leik­kauk­sel­la ras­kaus­vii­kol­la 29+3.

Re­bec­ca pai­noi 945 gram­maa, Lin­nea ja Ada him­pun pääl­le ki­lon. Ty­töt oli­vat niin pie­niä, et­tä mah­tui­vat kaik­ki kol­me kah­del­le käm­me­nel­le­ni. Sor­met tu­li­ti­ku­no­hu­et. Niis­tä näki läpi. Eri­kois­pie­net tu­tit niin kuin joil­lain pik­ku­nu­keil­la.

Saim­me ol­la tyt­tö­jem­me kans­sa kol­mi­sen kuu­kaut­ta vas­ta­syn­ty­nei­den te­hol­la. Tuo ai­ka oli opet­te­lua ja uut­ta, jopa jän­nit­tä­vää ai­kaa. Nuo ajat ovat jää­neet läm­pi­mä­nä muis­to­na mie­leen. Saim­me kai­ken, mitä isä ja äi­ti vain voi toi­voa: neu­vo­ja, tu­kea ja huo­len­pi­toa. Noil­la eväil­lä oli sit­ten vä­hän hel­pom­pi aloit­taa meil­le niin uu­si per­he­ar­ki omas­sa ko­dis­sa.

Sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­nas­ta tuli ka­ve­rei­ta, jot­ka ha­la­si­vat ja tsemp­pa­si­vat. Kir­joit­ti­vat kir­jei­tä ko­tiim­me vuo­sia myö­hem­min­kin. Yk­si hoi­ta­ja hom­ma­si meil­le spon­so­rei­ta vau­va­tar­vik­keis­ta vaip­poi­hin. Ker­ran pa­kot­ti­vat mei­dät lo­mal­le Kil­pis­jär­vel­le sa­no­en: ”Men­kää­hän nyt, ker­ke­ät­te kyl­lä vie­lä näi­tä nyyt­te­jä hoi­del­la yl­lin kyl­lin.” En oli­si mil­lään ras­ki­nut läh­teä ja ha­ra­sin vas­taan. Lo­pul­ta kum­min­kin läh­det­tiin. Mi­nul­ta va­lui­vat kyy­ne­leet, kun aje­lim­me Kil­pis­jär­vel­le päin, joka het­ki kau­em­mas ty­töis­tä. Ikä­vä oli kova, oli­sin ha­lun­nut kään­tyä ta­kai­sin.

Vai­mo­ni Jo­han­na nau­roi vie­rel­lä ja loh­dut­ti: ”Mu­ka­va näh­dä, et­tä ikä­vöit noin ko­vas­ti… Se ker­too, et­tä ra­kas­tat noi­ta tyt­tö­jä to­del­la pal­jon, ja on mi­nul­la­kin hei­tä ikä­vä.” ”Niii-iin var­maan”, sain sa­not­tua kat­ko­nai­ses­ti, ne­nää niis­kut­ta­en. "Ra­kas­tat var­maan mi­nu­a­kin…? Jo­ten ei­kö­hän men­nä nyt ja nau­ti­taan kah­des­taan olos­ta?" Jo­han­na jat­koi. Nyö­kyt­te­lin pää­tä­ni sen mer­kik­si, et­tä olin sa­maa miel­tä, niis­kau­tin vie­lä nok­kaa­ni ja pai­noin kaa­sua. "Koh­ta var­maan tul­lin va­lot nä­ky­vät… Tuon mut­kan ta­ka­na jos oi­kein muis­tan."

Ikä­vä is­kee vie­lä­kin, vaik­ka lap­sia on jo nel­jä­tois­ta. Sama tun­ne vie­lä­kin ko­toa pois, vaik­ka­pa vuok­ra­mö­kil­le, läh­ties­sä. Eh­kä­pä tuo ikä­vä­kin on Luo­jan siu­naus­ta, ajat­te­len. No ai­van var­mas­ti, kun liit­tyy niin pal­jon rak­kau­teen, mie­tin. Tuo­hon tun­teis­ta suu­rim­paan. Niin­hän Jo­han­na ai­koi­naan sa­noi – tuo mi­nun vii­sas vai­mo­ni. Ai­kai­sem­min, en­nen kun löy­sin Jo­han­nan, olin pi­dät­ty­väi­nen. Tun­tei­den peit­te­li­jä. Vii­li­pyt­ty ja ko­vis. Jo­han­nan hoi­vis­sa mi­nus­ta on tul­lut herk­kä ja tun­tei­den näyt­tä­jä, eh­kä siis peh­mis.

Täs­sä äs­ket­täin, pari kuu­kaut­ta sit­ten, sa­noin kol­mo­sil­le, et­tä äl­kää iki­nä muut­ta­ko ko­toa pois, sil­lä muu­ten var­maan it­ken vii­kon put­keen. Ada, Lin­nea ja Re­bec­ca purs­kah­ti­vat nau­ruun ja sa­noi­vat: ”Niin sä var­maan is­kä teet­kin, vii­kon vä­hin­tään…” Ja nau­rua taas. Eh­kä­pä… Ai­ka näyt­tää.

Si­nä­kin olet eh­kä tun­te­nut ikä­vää. Olet­ko eh­kä ikä­vöi­nyt jo pois­nuk­ku­nut­ta lä­heis­tä­si? Eh­kä ol­les­sa­si kau­ka­na ko­toa tun­net ikä­vää lä­hei­si­ä­si koh­taan tai tai­va­si­kä­vä kova syys­tä tai toi­ses­ta. Ikä­vöit ys­tä­vää vie­rel­le­si tai vaik­ka­pa rau­haa sy­dä­mee­si.

Kaik­ki tun­teet, ikä­vä­kin, ovat Luo­jan an­ta­mia. Tun­tei­ta, jois­sa on ri­paus it­se­ä­si. Tun­tei­ta, jot­ka ker­to­vat luon­tees­ta­si. Ker­to­vat jopa sy­dä­men ti­las­ta­si. Tun­tei­ta, joi­ta ei kan­na­ta pei­tel­lä tahi pi­dä­tel­lä.

Tun­tei­ta ja tun­tei­den vuo­ris­to­ra­taa, ne kaik­ki kuu­lu­vat meil­le jo­kai­sel­le. Saam­me iloi­ta ja nau­raa. Tun­tea suut­tu­mus­ta ja su­rua. Ne näyt­tä­mäl­lä olem­me ai­to­ja, juu­ri sel­lai­sia kun oi­ke­as­ti olem­me. Tar­vit­ta­es­sa pyy­de­tään an­teek­si ja an­ne­taan, jos­kus pyy­tä­mät­tä­kin.

Muis­tat­han nau­raa kun nau­rat­taa ja it­keä kuin it­ket­tää – niin mi­nä­kin teen. Niin te­ke­vät kol­mo­set­kin ja koko iha­na per­hee­ni. Nuo mi­nul­le niin rak­kaat.

AnteroIivarinen
Olen Vaajakoskelainen 14 lapsen isä. Harrastan perheen pyöritystä rakkaan vaimoni kanssa 24/7/365. Jossain välissä käyn myös töissä rakennusalalla. Perhe, usko ja normaali arki – nuo meille niin tärkeät asiat ovat kirjoitusteni keskiössä, huumorilla höystettynä. Mottoni on: joka asiasta löytyy aina jotain positiivista.
28.3.2024

Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Luuk. 22:19

Viikon kysymys