Ajattelin kirjoittaa blogitekstiksi jeremiadin. Elämäni on näet ollut viime syystalvesta lähtien ajoittain niin vaikeaa ja huolten täyttämää läheisen sairastaessa. Kevään eristys vielä kypsytti ahdistavaa tunnelmaa. Keväällä en aavistanut, että kesä, joka ei muutenkaan ole ominta aikaani, kääntyisi monin verroin koettelevammaksi vuodenajaksi.
Kuitenkin blogitekstin palautuspäivän jo lipuessa ohi päätin vapauttaa itseni edes kirjoittamattomuuden syyllisyydestä. Ensin pieni kävelylenkki raikkaassa syystuulessa ja sitten koneen ääreen, tuli mitä tuli.
Mutta mitä sitä tyhjää! Vajosin sohvalle tarkistamaan puhelimesta, onko THL asettanut meidän maakuntaammekin maskisuositusta. Luin valtiovarainministeriön neuvotteluista otsikot ja pari muuta asiallista uutista. Lopuksi huomasin veivaavani auki videon, jossa valtavan kokoinen musta sonni oli karannut karjatilalta ja pysäytteli ohikulkevaa liikennettä viertolanhärkäläismäisellä olemuksellaan. Höh! Tällä menolla minusta ei olisi jeremiadin eikä minkään muunkaan kirjoittajaksi! Ajatukset eivät pysy kasassa.
Tuntuukin siltä, että ainut mikä tänä kesänä on pysynyt kasassa, on tuskallisten huolten kiviröykkiö. Olisin peräti nääntynyt, ellei Kesäseuraradion kautta kuulutettu Jumalan valtakunnan evankeliumi olisi tullut niin alas ja niin pieninä murusina, että minäkin kykenin ottamaan sen vastaan. Monesti seuraradion iltahartaudet olivat juuri noita hetkiä.
Kiitollisena ajattelen rakkaita matkaystäviä, jotka ovat pysyneet rinnalla, vaikka ahdistunut ihminen saattaa joskus olla – ainakin itseni olen sellaiseksi tuntenut – tylsä, rasittava ja ongelmallinen. Sokea Bartimaios kuuli Jeesuksen kulkevan ohi ja huusi: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!” Väkijoukossa oli muutamia, jotka menivät hänen luokseen ja sanoivat: ”Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua.” Sellaisilta ihmisiltä nuo ystävät ovat tuntuneet.
Lämpimin ajatuksin tervehdin sinua, joka kenties olet elänyt kulunutta, harvinaisen kukkeaa kesää samankaltaisissa tunnelmissa. Olet taistellut kuristavaa pahaa oloa vastaan. Olet elänyt epätietoisuudessa ja neuvottomana. Puhelimen ääni on säikäyttänyt. Tunnet olleesi liki yli voimiesi tiukilla. Seuraradion ohjelmien kuunteleminen ei ole oikein onnistunut, laulut ja virretkin ovat välillä täyttäneet mielen omien murheiden ja epäilysten takia haikealla surulla. Vain yksinkertainen, lempeä armonsaarna on kyennyt koskettamaan.
Älä pelkää, Vapahtaja kutsuu sinua. Ja minua, meitä kaikkia. Hän kutsuu meitä joka päivä uskomaan ja luottamaan hänen hyvään huolenpitoonsa. ”Vaan silloin kuuluu ääni Paimenen, hän kutsuu meitä rakkaudessaan: Luokseni tulkaa, kaikki uupuneet, en jätä teitä yksin milloinkaan” (SL 367:3).
Tulihan syksy viimein, vuodenajoista paras. Syksyssä kaikki on kypsää ja viisasta. Risto Rasa toteaa runossaan jotenkin niin, että herkimmin vaistoaa sen kevään, jonka muuttolinnun laulu tuo hetkeksi takaisin.
Maan, kostean mullan ja mätänevien lehtien tuoksuessa syysmuuttajan laulussa helähtää ikuisen kevään aavistus.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys