JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Tutunoloinen voimamies

22.8.2019 6.25

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190822062500

äi­ti soit­taa puo­li nel­jän ai­kaan ke­vät­tal­vi­se­na yö­nä:

– Minä tääl­lä, Hilk­ka. Nyt se on tuo vir­ka­mies taas tuol­la lat­ti­al­la.

– No, älä­hän hä­täi­le. Tääl­tä tu­lee nos­tu­ri.

Hei­tän yö­pu­vun sän­gyl­le ja ve­täi­sen pääl­le­ni vaat­teet, jot­ka en­sim­mäi­se­nä osu­vat kä­tee­ni. Juok­sen por­taat alas nel­jän­nes­tä ker­rok­ses­ta, liu­kas­te­len oman jäi­sen pi­ha­ni poik­ki vie­rei­sen ker­ros­ta­lon pi­hal­le ja ryn­tään oves­ta si­sään.

Isä on is­tu­al­laan lat­ti­al­la ja voi­vot­te­lee:

– Voi, mikä piti tul­la!

– Ei hä­tää. Minä au­tan.

Otan hän­tä kai­na­lois­ta ta­kaa päin. Kä­te­ni ylet­ty­vät ris­tiin. Pon­nis­tan. Isä ei ole pit­kä ei­kä pai­na­va, liki yh­dek­sän­kym­men­tä vuot­ta ovat ku­tis­ta­neet en­ti­ses­tään.

– Tu­li­pa­han sem­moi­nen mies, et­tä jak­soi ker­ral­la nos­taa! puh­ke­aa isä ihas­te­le­maan.

äi­ti nau­raa ti­kah­tu­ak­seen. Unen­läm­min, peh­meä äi­ti, vih­re­äs­sä yö­pu­vus­saan, jon­ka olen hä­nel­le jou­lu­lah­jak­si os­ta­nut. Mi­nä­kin nau­ran. Pa­nen kä­te­ni isän pol­vel­le. Hä­nen sil­män­sä ovat täyn­nä tum­man­si­nis­tä ihas­tus­ta, joka on suun­nat­tu so­pi­vaan ai­kaan il­mes­ty­nyt­tä, jo­ten­kin tu­tu­no­lois­ta voi­ma­mies­tä koh­taan.

– Ihan kii­tok­set tuom­moi­sel­le mie­hel­le pi­täi­si an­taa, jat­kaa isä suit­su­tus­taan.

Nau­ran. Nau­ran sy­dä­me­ni poh­jas­ta ja si­lit­te­len hä­nen sel­kään­sä. Isä­kin nau­raa. Eh­kä eri syys­tä, mut­ta sa­mas­sa sä­vel­la­jis­sa. Nau­rum­me käy­vät hy­vin yk­siin. Se on tär­kein­tä. Kyl­lä­hän minä nyt yh­den pie­nen isän jak­san lat­ti­al­ta nos­taa, kun olen it­se suu­rek­si tul­lut, vaik­ka en mies ole­kaan.

Yö- ja päi­vä­käyn­tien ai­ka on ohi. Van­hem­pa­ni ovat jo kau­an ol­leet hau­dan le­vos­sa. Olen kii­tol­li­nen Tai­vaan Isäl­le, et­tä sain voi­maa työn ohes­sa – vaik­ka vä­lil­lä vä­sy­nee­nä ja nu­ri­se­va­na­kin – ol­la heil­le avuk­si. Nyt tuo vai­he on joil­la­kin toi­sil­la elet­tä­vä­nä. Se on kal­li­sar­vois­ta ai­kaa. Kun ajat­te­lee teh­tä­vää Ju­ma­lan an­ta­ma­na, on hel­pom­pi tyy­tyä luo­pu­maan omas­ta ajas­ta ja eh­kä tar­peis­ta­kin. Pääl­lim­mäi­sek­si jää­vät hy­vät muis­tot.

Mi­ten rak­kai­ta ovat­kaan ko­ti­sii­o­nin van­huk­set. Hei­tä kan­nat­taa kuun­nel­la. Heil­le kan­nat­taa an­taa ti­laa ja kun­ni­oi­tus­ta. En­nen kaik­kea muis­ta­en ne van­huk­set, joil­la ei ole lä­hel­lään ke­tään, ei omai­sia ja­ka­mas­sa ar­kea.

Kun sou­ta­ja lä­hes­tyy ran­taa, ei hän paah­da me­ne­mään nis­kat kyy­rys­sä si­vuil­leen vil­kai­se­mat­ta. Hän me­los­ke­lee hil­jal­leen, an­taa lai­nei­den lip­la­tel­la, kuun­te­lee poh­ja­ki­vien peh­mei­tä ku­mah­duk­sia, kais­lo­jen ka­hi­naa. Van­huk­sis­ta vä­lit­tyy sa­man­lai­nen juh­la­va tyy­neys kuin ran­taan saa­pu­vis­ta sou­ta­jis­ta. Yk­si toi­sen­sa jäl­keen joku heis­tä saa kut­sun siir­tyä py­hien mat­ka­saa­tos­ta van­hurs­kas­ten le­poon. Jää kai­paus ja kii­tol­li­suus.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com