äiti soittaa puoli neljän aikaan kevättalvisena yönä:
– Minä täällä, Hilkka. Nyt se on tuo virkamies taas tuolla lattialla.
– No, älähän hätäile. Täältä tulee nosturi.
Heitän yöpuvun sängylle ja vetäisen päälleni vaatteet, jotka ensimmäisenä osuvat käteeni. Juoksen portaat alas neljännestä kerroksesta, liukastelen oman jäisen pihani poikki viereisen kerrostalon pihalle ja ryntään ovesta sisään.
Isä on istuallaan lattialla ja voivottelee:
– Voi, mikä piti tulla!
– Ei hätää. Minä autan.
Otan häntä kainaloista takaa päin. Käteni ylettyvät ristiin. Ponnistan. Isä ei ole pitkä eikä painava, liki yhdeksänkymmentä vuotta ovat kutistaneet entisestään.
– Tulipahan semmoinen mies, että jaksoi kerralla nostaa! puhkeaa isä ihastelemaan.
äiti nauraa tikahtuakseen. Unenlämmin, pehmeä äiti, vihreässä yöpuvussaan, jonka olen hänelle joululahjaksi ostanut. Minäkin nauran. Panen käteni isän polvelle. Hänen silmänsä ovat täynnä tummansinistä ihastusta, joka on suunnattu sopivaan aikaan ilmestynyttä, jotenkin tutunoloista voimamiestä kohtaan.
– Ihan kiitokset tuommoiselle miehelle pitäisi antaa, jatkaa isä suitsutustaan.
Nauran. Nauran sydämeni pohjasta ja silittelen hänen selkäänsä. Isäkin nauraa. Ehkä eri syystä, mutta samassa sävellajissa. Naurumme käyvät hyvin yksiin. Se on tärkeintä. Kyllähän minä nyt yhden pienen isän jaksan lattialta nostaa, kun olen itse suureksi tullut, vaikka en mies olekaan.
Yö- ja päiväkäyntien aika on ohi. Vanhempani ovat jo kauan olleet haudan levossa. Olen kiitollinen Taivaan Isälle, että sain voimaa työn ohessa – vaikka välillä väsyneenä ja nurisevanakin – olla heille avuksi. Nyt tuo vaihe on joillakin toisilla elettävänä. Se on kallisarvoista aikaa. Kun ajattelee tehtävää Jumalan antamana, on helpompi tyytyä luopumaan omasta ajasta ja ehkä tarpeistakin. Päällimmäiseksi jäävät hyvät muistot.
Miten rakkaita ovatkaan kotisiionin vanhukset. Heitä kannattaa kuunnella. Heille kannattaa antaa tilaa ja kunnioitusta. Ennen kaikkea muistaen ne vanhukset, joilla ei ole lähellään ketään, ei omaisia jakamassa arkea.
Kun soutaja lähestyy rantaa, ei hän paahda menemään niskat kyyryssä sivuilleen vilkaisematta. Hän meloskelee hiljalleen, antaa laineiden liplatella, kuuntelee pohjakivien pehmeitä kumahduksia, kaislojen kahinaa. Vanhuksista välittyy samanlainen juhlava tyyneys kuin rantaan saapuvista soutajista. Yksi toisensa jälkeen joku heistä saa kutsun siirtyä pyhien matkasaatosta vanhurskasten lepoon. Jää kaipaus ja kiitollisuus.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys