JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Op­pia ikä kaik­ki

5.4.2019 6.49

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190405064900

Olin vä­hän vail­le 6-vuo­ti­as, kun vuot­ta van­hem­pi si­sa­re­ni aloit­ti kou­lun. Kou­lu oli lä­hel­lä mei­dän ko­tia, nä­kyi pa­him­moil­leen pel­lol­le. Kun kuu­lin tois­ten iloi­set vä­li­tun­ti­huu­dot ja kel­lon ki­li­nän, aloin huu­taa hir­vit­tä­väs­ti ja vaa­din pääs­tä mu­kaan. Pi­din sel­lais­ta me­te­liä, et­tä isä läh­ti kes­ken pe­ru­nan­nos­ton vie­mään mi­nua kou­lul­le. Van­hem­pa­ni ajat­te­li­vat, et­ten mah­da mon­ta päi­vää kou­lus­sa kuun­te­luop­pi­laa­na kul­kea. Mut­ta mitä vie­lä! Kou­lu imai­si mu­kaan­sa täy­sil­lä.

In­toa riit­ti op­pi­kou­lun ala­luo­kil­le­kin vie­lä ko­vas­ti. Edes är­häk­kä­nä puh­jen­nut tuh­ka­rok­ko ei mie­les­tä­ni muo­dos­ta­nut es­tet­tä kou­luun me­nol­le. En muis­ta, mitä ko­to­na sa­not­tiin, mut­ta minä pai­ne­lin kou­luun ja sil­lä siis­ti. Suo­men kie­len tun­nil­la kävi kui­ten­kin huo­nos­ti. Is­tuin toi­sek­si etum­mai­ses­sa pul­pe­tis­sa. Tun­nin alus­sa opet­ta­jan kat­se py­säh­tyi ja nau­liu­tui pil­kul­li­seen naa­ma­tau­luu­ni. Eh­kä kou­lu­to­ve­rien lä­he­tys­tö oli käy­tä­väs­sä ka­val­ta­nut mi­nut.

– Ei­kö si­nun, Tuu­la, oli­si pi­tä­nyt jää­dä ko­tiin? opet­ta­ja ky­syi ys­tä­väl­li­ses­ti.

En muis­ta, mitä vas­ta­sin, tus­kin mi­tään, mut­ta vä­li­tun­nin alet­tua pul­pet­ti­ni pii­ri­tet­tiin. Il­mas­sa sin­koi­li pa­ha­en­tei­siä vuo­ro­sa­no­ja:

– Et­kö sinä yh­tään ajat­te­le, meil­lä on pik­ku­sis­ko­ja ja -vel­jiä? Tu­let tän­ne tuon nä­köi­se­nä! Tar­tu­tat kaik­kiin!

Hui­tai­sin kä­sil­lä­ni ja ki­vah­din:

– Men­kää sit­ten kau­em­mak­si!

Seu­raa­va­na päi­vä­nä jäin ko­tiin. Se oli vii­sas­ta sii­tä­kin syys­tä, et­tä mi­nuun puh­ke­si kai­ken muun li­säk­si si­ko­tau­ti. Syl­ki­rau­ha­se­ni tur­po­si­vat, nii­tä pa­kot­ti vä­lil­lä niin, et­tä vään­sin it­kua. Muis­tu­tin pil­kul­lis­ta pos­sua. Ko­tiin jää­mi­nen tun­tui jo it­ses­tä­ni­kin ai­no­al­ta oi­ke­al­ta vaih­to­eh­dol­ta.

Kes­ki­kou­lun lop­pu­puo­lel­la me­ne­tin opin­to­me­nes­tyk­ses­sä­ni rut­kas­ti len­to­kor­keut­ta. Kou­lus­sa oli tyl­sää, nu­kut­ti ja pa­le­li. Elä­mää­ni ei mah­tu­nut muu­ta kuin he­vo­set, ja ajat­te­lin­kin ha­keu­tua he­vos­ta­lous­kou­luun. Kesä kui­ten­kin kyp­syt­ti mie­le­ni, ja pää­mää­rä­tön hor­toi­lu al­koi jol­lain ta­val­la huo­let­taa. Il­moit­tau­duin lu­ki­oon.

Yli­op­pi­las­ke­vää­nä en oi­kein saa­nut juo­nes­ta kiin­ni. Mitä mi­nun pi­täi­si teh­dä? Vie­tin vuo­den ko­to­na opis­kel­len oma­toi­mi­ses­ti muu­ta­mia op­pi­ai­nei­ta. Ajat­te­lin pyr­kiä lää­kik­seen ja py­rin­kin. Tie­ten­kään, it­se­ni ja kans­saih­mis­ten on­nek­si, en pääs­syt. Vä­lil­lä is­tus­ke­lim­me kol­mes­taan sis­ko­ni ja ka­ve­ri­ni kans­sa vil­la­su­kat pit­ki­nä ka­ma­rin he­te­kal­la sel­kä sei­nää vas­ten, pu­huim­me ja nau­roim­me, nau­roim­me ja pu­huim­me. Me­ni­hän se niin­kin, kun ei ym­mär­tä­nyt ot­taa huol­ta huo­mi­ses­ta ei­kä tun­te­nut muu­ten­kaan tar­vet­ta te­räs­täy­tyä.

Seu­raa­va­na syk­sy­nä ajau­duin sai­raan­hoi­ta­ja­kou­luun vä­hän kuin vir­ran vie­mä­nä, eh­kä sik­si kun kou­lu oli lä­hel­lä en­kä toi­saal­ta muu­ta­kaan sii­hen hä­tään kek­si­nyt. Sen si­jaan isä oli in­nois­saan. En­ti­se­nä kah­den so­dan lää­kin­tä­mie­he­nä, hän oli­si mie­lel­lään näh­nyt tyt­tä­ren­sä as­tu­van sa­moi­hin ja­lan­jäl­kiin. Sik­si­pä hän luki juh­lal­li­ses­ti ää­neen pos­tis­sa tul­lut­ta kir­jet­tä, mi­ten opin­toi­hin piti va­rau­tua: val­koi­set su­kat, val­koi­set um­pi­ken­gät, nel­jä val­kois­ta pu­kua ja niin edel­leen.

– Kum­pi teis­tä sin­ne kou­luun on me­nos­sa? äi­ti ky­syi hu­vit­tu­nee­na.

Eh­kä kou­lu isäl­lä oli­si pa­rem­min on­nis­tu­nut­kin. Isä oli tark­ka, rau­hal­li­nen ja kes­kit­ty­nyt. Minä taas unoh­te­le­va, jän­nit­ty­nyt, im­pul­sii­vi­nen hö­se­lö. Va­jaan vuo­den pal­loi­lin vaih­te­le­val­la me­nes­tyk­sel­lä op­pi­lai­tok­sen kir­jois­sa ja jopa sai­raa­lan osas­toil­la. Kun oli tu­los­sa yö­vuo­ro van­hain­ko­dis­sa, il­tau­ni­se­na mi­nua jo etu­kä­teen huo­let­ti, mi­ten ih­mees­sä yön sai­si ku­lu­maan. Po­ti­lai­den voin­ti ei niin­kään huo­let­ta­nut.

Var­muu­den vuok­si tem­pa­sin läh­ties­sä­ni mu­kaan kir­jan. Yön ku­lu­es­sa kel­lah­din se­läl­le­ni kans­li­an lasi-ik­ku­noi­den edes­sä ole­val­le kei­no­nah­ka­soh­val­le val­koi­ses­sa pu­vus­sa­ni, ja­las­sa val­koi­set su­kat ja um­pi­ken­gät, lu­ke­maan kir­jaa ni­mel­tä Nuo­ruus ja vii­saus. Vuo­ros­sa ole­vat hoi­ta­jat kul­ki­vat ohi, vil­kai­si­vat mi­nuun, mut­ta ei­vät sa­no­neet ker­ras­saan mi­tään. Siis mi­nul­le. Opet­ta­jal­le ar­vat­ta­vas­ti si­tä­kin enem­män.

Ero­sin syk­syl­lä aloit­ta­mas­ta­ni kou­lus­ta huh­ti­kuun en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä. Val­koi­set pu­ku­ni pää­tyi­vät ma­ton­ku­teek­si. Sa­ma­na ke­vää­nä hain opet­ta­jan­kou­lu­tus­lai­tok­seen. Ih­me kyl­lä tu­lin va­li­tuk­si, vaik­ka lau­lu­näy­tet­tä an­ta­es­sa­ni vei­sa­sin virt­tä ”Oi kuin­ka iha­na, on huo­nees Ju­ma­la” niin nuo­tin vie­res­tä, et­tä mu­sii­kin­leh­to­ri sa­noi sä­vel­la­jin vaih­tu­neen vä­lil­lä muu­ta­mia ker­to­ja. No sa­nat ai­na­kin me­ni­vät oi­kein ja oli­vat to­del­la hy­vät. Opis­ke­lu­ai­kaan en muis­ta ker­taa­kaan aja­tel­lee­ni, et­tä sii­hen kou­lu­tuk­seen ei oli­si pi­tä­nyt tul­la.

Val­mis­tuin opet­ta­jak­si sii­nä mis­sä muut­kin kurs­si­lai­set. Ruu­sut puh­ke­si­vat täy­teen kuk­kaan, ni­mit­täin kyh­my­ruu­sut. Sai­ras­tuin val­mis­tu­mi­sen ai­kaan keuh­ko­kuu­mee­seen. Jal­ka­ni tu­li­vat täy­teen ki­pei­tä mus­tan­pu­hu­via pah­ko­ja. Sai­raa­la­reis­sun jäl­keen al­koi­vat pi­ak­koin su­vi­seu­rat. Nii­den ai­kaan sain kuul­la, et­tä mi­nut on va­lit­tu Kuu­sa­mon Säk­ki­län­vaa­ran 1-3 luok­kien opet­ta­jak­si.

En­ti­sen­kal­tai­nen kou­luin­to­ni vi­ri­si uu­del­leen, ai­na­kin vä­li­tun­tien ajak­si. Pe­la­sin näet op­pi­lai­den kans­sa vä­li­tun­nit jal­ka­pal­loa jopa 30 as­teen pak­ka­ses­sa sil­lä seu­rauk­sel­la, et­tä Ru­ne­ber­gin päi­vä­nä pot­kai­sin pol­vee­ni kol­me leik­kaus­ta vaa­ti­neen elä­mä­ni­kui­sen vam­man.

Muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua Suo­mus­sal­men Raat­teen kou­lul­la, tal­vi­so­dan tan­te­reil­la, pau­kut­te­lin mui­na mie­hi­nä val­koi­set ku­teet ma­tok­si kan­sa­lai­so­pis­ton ku­don­ta­pii­ris­sä tun­te­mat­ta pie­nin­tä­kään hai­keut­ta. Li­sä­sin val­kois­ten ku­teit­ten jouk­koon tii­len­pu­nai­sia rai­to­ja. Ei oli­si pi­tä­nyt, sil­lä niis­tä läh­ti pa­has­ti väri. Toi­saal­ta sut­tui­ses­ti le­vin­nyt tii­len­pu­nai­nen väri so­pi­kin hy­vin muis­tut­ta­maan, et­tä mi­nun­lai­se­ni hoi­ta­ja oli­si en­nen pit­kää pää­ty­nyt tii­len­päi­tä lu­ke­maan.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com
3.7.2020

Minä tun­nus­tin si­nul­le syn­ti­ni, en sa­lan­nut pa­ho­ja te­ko­ja­ni. Minä sa­noin: "Tun­nus­tan syn­ti­ni Her­ral­le." Sinä an­noit an­teek­si pa­hat te­ko­ni, otit pois syn­tie­ni taa­kan. Ps. 32:5

Viikon kysymys