JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ka­la­on­nea ker­rak­seen

23.11.2020 9.15

Juttua muokattu:

13.11. 12:32
2020111312323220201123091500

Satu Luok­ka­nen

Se­la­tes­sa­ni so­mea etee­ni osui elä­mys­lah­ja­ku­va, jos­sa eri­tyi­sen on­nel­li­sen ja ren­tou­tu­neen nä­köi­nen nai­sih­mi­nen naut­ti uit­ta­es­saan jal­ko­jaan kirk­kaas­sa ve­si­al­taas­sa, jos­sa ko­ral­lien ja mui­den me­rel­lis­ten ele­ment­tien jou­kos­sa uis­ken­te­li pie­niä ka­lo­ja. Moni var­mas­ti ereh­tyy luu­le­maan, et­tä kuva ku­vas­taa to­del­li­suut­ta ja tuo ti­lan­ne oli­si oi­ke­as­sa­kin elä­mäs­sä hy­vin nau­tin­nol­li­nen.

Eh­hei, ei sin­ne päin­kään. Sitä se ei to­del­la­kaan ole.

Minä ni­mit­täin tie­dän ja nyt ker­ron sen teil­le­kin, jot­ta et­te te­kin vain me­ni­si mark­ki­na­mies­ten hal­paan.

Olim­me kol­mi­sen vuot­ta sit­ten mie­he­ni ja ys­tä­vä­pa­ris­kun­nan kans­sa Tur­kis­sa. Ajan­koh­dak­si va­li­koi­tui ke­sä­kuu sekä mies­ten lo­mien et­tä ras­kau­te­ni ta­kia – olin vie­lä suht' ter­ha­kas­sa kun­nos­sa kul­jai­le­maan ja lu­val­li­nen nou­se­maan len­to­ko­nee­seen. Ke­lit Tur­kis­sa oli­vat kyl­lä ihan mah­dot­to­man läm­pi­mät, mut­ta sii­tä­kin sel­vi­sin luot­to­kei­nol­la­ni: hi­ki­har­so kai­na­los­sa oli ihan hyvä men­nä ma­han kans­sa ja kui­vail­la naa­maa ai­na jo­hon­kin kui­vu­nee­seen har­son kul­maan.

Erään ker­ran kä­vel­les­säm­me kau­pun­gil­la ihai­le­mas­sa turk­ki­lais­ta elä­mää mie­he­ni sai omas­ta mie­les­tään ihan mah­dot­to­man hie­non aja­tuk­sen. Hän näki ka­dun var­res­sa ra­vin­to­lan, jon­ka edes­sä oli tar­jol­la jal­ka­hoi­toa kala-al­tai­den muo­dos­sa. Hän tun­si nai­sen­sa; hän tie­si tä­män to­si­nai­sen kan­ta­päi­den ti­lan­teen ja päät­ti tar­jo­ta vai­mol­leen eheyt­tä­vän elä­myk­sen ja ka­loil­le vuo­si­sa­dan juh­la-ate­ri­an. Minä hie­man vas­tus­te­lin. Aja­tus nou­se­mi­ses­ta pui­sel­le ko­rok­keel­le kai­ken kan­san näh­tä­väk­si ar­ve­lut­ti, mut­ta jos mies saa pää­hän­sä hem­mo­tel­la vai­mo­aan, niin vai­ke­a­han sitä on hi­das­taa.

Pal­ve­lun­tar­jo­a­ja oli kes­ki-ikäi­nen mies, joka ker­toi­li meil­le ka­lois­ta. Ne oli jo­tain hie­noa, kal­lis­ta la­jia, joi­ta tuo­daan ul­ko­mail­ta saak­ka. Ei siis mi­tään pai­kal­lis­ta me­ren­tar­jon­taa, vaan to­del­li­sia alan­sa va­li­oyk­si­löi­tä. Hän oh­ja­si mi­nut ra­vin­to­lan pe­rä­huo­nee­seen. Jal­ka­ni piti pes­tä ja de­sin­fi­oi­da, ja peh­moi­set toh­ve­lit ja­las­sa tal­lus­te­lin ta­kai­sin ka­dun var­teen al­tai­den luo. Vain puh­das­ta syö­tä­vää näil­le ka­loil­le, kä­si­tin. Ei maan­tie­pö­lyä, vain eh­taa suo­ma­lais­ta ihoa täl­lä ker­taa.

Sii­nä het­kes­sä, kun upo­tin jal­ka­ni tuo­hon kala-as­ti­aan, muis­tin yh­den asi­an, joka nou­si ai­ka oleel­li­sek­si tätä jal­ka­hoi­toa aja­tel­len:

Minä pel­kään ihan oi­ke­as­ti kai­ken­lai­sia ötö­köi­tä. Kir­si­sääs­ket esi­mer­kik­si ovat pa­ho­ja, ne saa­vat kyl­män hien kas­voil­le­ni ja ai­don pa­nii­kin tun­teen, kun tui­jaa­vat ke­säil­tai­sin avoi­mes­ta ik­ku­nas­ta va­loa koh­ti. Usein se valo tu­lee mi­nun kän­ny­käs­tä tai lu­ku­lait­tees­ta, jo­ten koen ole­va­ni niil­le mie­lui­nen koh­de. Nii­tä olen jou­tu­nut yöl­lä imu­roi­maan­kin, kun len­tä­vät niin epä­loo­gi­ses­ti ja ja ovat iso­ja ja ru­mia.

Myös yök­kö­set, hä­mä­hä­kit, tou­kat ja muut saa­vat syk­kee­ni nou­se­maan koh­tuut­to­man kor­ke­al­le. Ka­lo­ja en ole en­nen hok­san­nut pe­lä­tä, mut­ta juu­ri täs­sä het­kes­sä koin nii­den tun­tu­van ihan ko­ril­li­sel­ta kop­pa­kuo­ri­ai­sia, kun kii­ruh­ti­vat par­ves­sa huu­let tör­röl­lään kint­tu­je­ni kimp­puun.

Pa­rah­din it­kuun ja kis­kai­sin jal­ka­ni ylös al­taas­ta. Omis­ta­ja par­kai­si myös ja ro­jah­ti jal­ko­je­ni pääl­le. Hän huu­si nou nou­ta, työn­te­li jal­ko­ja­ni ta­kai­sin al­taa­seen ja ta­ju­sin tie­ten­kin pa­niik­ki­ni­kin kes­kel­lä, et­tä hän yrit­ti pi­tää hen­gis­sä ar­vo­ka­lan­sa, jot­ka oli­vat kin­tuis­sa­ni kiin­ni. Ei nii­tä sovi tu­keh­dut­taa, ve­sie­läi­miä.

Minä is­tuin sii­nä est­ra­dil­la it­kien kä­det sil­mil­lä. Edes­sä­ni oli tu­ris­te­ja tai pai­kal­li­sia, jot­ka seu­ra­si­vat tätä suo­ma­lais­nai­sen hem­mot­te­lu­het­keä sa­no­mat­to­man kiin­nos­tu­nei­na. Kun vih­doin rau­hoi­tuin en­kä enää ää­neen it­ke­nyt pa­niik­ki­a­ni, omis­ta­ja­mies al­koi loh­dut­ta­maan mi­nua ja myy­mään pal­ve­lu­aan ihan kun­nol­la. “Oup­pen joor tois, oup­pen joor tois, sou laav­li fii­ling”, hän ke­hot­ti use­aan ot­tee­seen.

Ei. Jos­sain se raja me­nee, ja juu­ri nyt se meni täs­sä. Minä en ha­lun­nut ava­ta var­paan­vä­le­jä­ni noil­le ka­loil­le, en kes­tä­nyt edes aja­tel­la, et­tä ne liik­kui­si­vat siel­lä­kin. Ajat­te­lin ko­ti­mai­sia aja­tuk­sia var­paat su­pus­sa, ajat­te­lin kaik­kea muu­ta kuin noi­ta elä­viä ka­lo­ja, jot­ka hi­ve­li­vät jal­ko­ja­ni, mut­ta ei­vät edes vil­kais­seet kan­ta­päi­tä. Kai ne ajat­te­li las­te­ni ta­voin, et­tä jos on rans­kan­lei­pää tar­jol­la, mik­si tyy­tyä näk­ki­lei­pään.

Mi­nun las­kies­sa­ni se­kunt­te­ja hem­mot­te­lun lop­pu­mi­sek­si omis­ta­ja jut­te­li mie­he­ni kans­sa. Hän kii­ruh­ti taas luok­se­ni ja ky­se­li, mo­nes­ko lap­si mi­nul­la vat­sas­sa­ni on­kaan, se kun jo sel­ke­äs­ti nä­kyi. Kun ker­roin, et­tä kah­des­tois­ta, hän päi­vit­te­li rie­muis­saan pit­kään. Oli luul­lut mie­he­ni va­leh­te­le­van, ei ol­lut en­nen kuul­lut, et­tä joil­la­kin on oma jal­ka­pal­lo­jouk­kue! Sii­nä sit­ten tuli luok­se­ni ja ta­put­ti ol­ka­pääl­le le­ve­äs­ti hy­myil­len tuu­ma­ten eng­lan­nik­si. “Si­nul­la on noo­oin iso per­he ja sinä pel­käät noo­oin pie­niä ka­lo­ja!”

Sel­vi­sin siis hen­gis­sä. Vaik­ka jäl­keen­päin nau­rat­ti­kin, niin sa­non minä, et­tä nyt ker­ta­kaik­ki­aan lop­puu se vai­mon hem­mot­te­lu. Olen sen usein sa­no­nut ja sa­non taas, et­tä lah­ja­kort­ti tai ti­mant­ti­sor­mus on ai­na var­ma lah­ja. Ne ei mene lii­kaa tun­tei­siin.

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
17.4.2021

Her­ra on oi­ke­a­mie­li­nen ja lau­pi­as, mei­dän Ju­ma­lam­me on ar­mol­li­nen. Her­ra on avut­to­mien suo­je­li­ja. Kun voi­ma­ni uu­pui­vat, hän tuli avuk­se­ni. Nyt olen saa­nut rau­han, Her­ra piti mi­nus­ta huo­len. Ps. 116:5–7

Viikon kysymys