JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Luok­ka­sen kam­puk­sel­la

7.4.2020 6.30

Juttua muokattu:

2.4. 16:09
2020040216093820200407063000

No ei­hän täs­sä mi­tään hä­tää ole. Me nyt vaan suo­ri­tam­me tä­män kuu­kau­den ko­ti­kou­lun kuu­kau­des­sa läpi. Ku­kaan ei jää luo­kal­le, ku­kaan ei tyh­mis­ty lii­ko­ja täs­sä ajas­sa. On­nek­si ke­nel­lä­kään lap­sis­ta ei ole eri­tyi­sen tuen tar­vet­ta ja mi­nul­la on vain vii­si Wil­maa seu­rat­ta­va­na. Pää­sen vä­häl­lä mo­neen muu­hun ver­rat­tu­na.

Teen jo etu­kä­teen näi­tä po­si­tii­vi­sia mie­li­ku­va­har­joit­tei­ta ja näen hi­tai­den, voi­maan­nut­ta­vien etä­kou­lu­päi­vien sol­ju­van läpi kuin lo­put­to­man len­se­ät vii­kon­lop­pu­lau­an­tait.

To­del­li­suu­des­sa jo toi­se­na etä­kou­lu­päi­vä­nä hen­gi­tän sy­vään ja mie­tin to­sis­sa­ni, mi­ten sai­sin eka­luok­ka­lai­sen poi­ka­sen py­sy­mään tuo­lil­laan, jot­ta hän miet­ti­si kou­lu­a­si­an­sa pää­o­sin sii­nä. Sen var­tin ker­ral­laan edes.

Jo­ten­kin tun­tuu hul­lul­ta, kun hä­nen nä­kö­jään pi­tää miet­tiä ma­te­ma­tii­kan kah­den eu­ron os­to­voi­ma-teh­tä­viä olo­huo­neen soh­van sel­kä­no­jal­ta pää alas­päin roik­ku­en. Kal­sa­rit vain vilk­kuu. Mut­ta jos se ve­ren­kier­to toi­mii­kin par­hai­ten niin? Kan­nat­tai­si­ko it­sel­lä­kin ko­keil­la? Hän ni­mit­täin hie­nos­ti lo­pul­ta hok­sa­si, et­tä kark­ki­pus­si ja toi­saal­ta vaik­ka lenk­ka­rit kirp­pa­ril­ta voi­si­vat hy­vin­kin ir­ro­ta tuol­la ra­hal­la.

Poi­ka­nen ei mal­ta mil­lään kes­kit­tyä äi­din­kie­leen. Suus­sa hei­lu­va ham­mas on vaan niin hir­ve­än so­pi­vas­ti kä­den ulot­tu­vil­la. Sitä on siis hip­lat­ta­va koko ajan. Se on kuu­lem­ma mel­kein ir­ti. Pyy­dän pi­tä­mään suun au­ki ja ky­syn, saa­ko äi­ti­kin vä­hän koit­taa. Saan lu­van, tar­vit­see vain hi­pais­ta, ja ham­mas sin­kou­tuu kes­kel­le pöy­tää.

Rie­mu ham­mas­ra­os­ta on kuin so­das­ta pa­lan­neel­la voit­ta­jal­la. Mut­ta oli­han toi­men­pi­de sen ver­ran tus­kal­li­nen, et­tei poi­ka nyt mil­lään voi jat­kaa ai­na­kaan sitä äi­din­kiel­tä. Jos vaik­ka oli­si pe­li­ai­kaa tun­ti, hän eh­dot­taa.

Voi te opet­ta­jat. Niin syvä kun­ni­oi­tus teil­le, et­tä saat­te ope­tet­tua näil­le kirp­pu­sil­le ihan mi­tään, var­sin­kin, kun hei­tä on kou­lu­luo­kas­sa noin kak­si­kym­men­tä kol­me.

Vä­hän hel­pot­taa se, et­tä tie­dän mui­den­kin kou­luk­kai­den van­hem­pien sei­so­van täs­sä sa­mas­sa suos­sa. Osal­la on jal­ko­jen­sa al­la vä­hän tu­ke­vam­pi mä­täs, toi­sel­la taas mä­rem­pi suon­sil­mä­ke, mut­ta us­kon, et­tä lys­tiä ei ole kel­lään. Tai on mi­nul­la te­o­ri­as­sa, jos ajat­te­len nii­den puh­taam­pien la­sie­ni läpi.

Mies pys­tyy te­ke­mään etä­töi­tä va­ras­tos­sa, jon­ne ra­ken­si ko­ti­toi­mis­ton ma­kuu­pus­sien ja mar­ja­äm­pä­rien vä­li­seen hyl­ly­ta­soon. Ei kuu­lem­ma aio pi­tää Skype-ko­kouk­si­aan ta­lon si­säl­lä, ja jos­tain syys­tä ym­mär­rän. Lap­set­kin ot­ta­vat tä­män ti­lan­teen vie­lä suh­teel­li­sen tol­kus­ti, mitä nyt juu­ri par­hail­laan tei­ni­poi­ka int­tää, mik­si ih­mees­sä hän ei voi­si men­nä skeit­tai­le­maan ka­ve­rien­sa kans­sa.

Ja mi­nä­kään en tie­dä. En tie­dä, mikä täs­sä on nor­maa­lia saa­ti yli- tai ali­re­a­goin­tia. Kun toi­saal­ta voi ja toi­saal­ta ei voi, mut­ta pää­mi­nis­te­ri kyl­lä juu­ri tä­nään pai­nok­kaas­ti kiel­si kaik­ki pie­net­kin nuo­ri­son so­si­aa­li­set ta­paa­mi­set. Lai­toin oi­kein ku­va­kaap­pauk­sen po­jal­le sii­tä. Val­ti­o­val­ta kuu­le täs­sä mää­rää nyt ei­kä me van­hem­mat.

En­tä jos nuo­ret ei­vät mal­ta, jos van­huk­set kar­kai­le­vat ares­tis­taan ja sen cur­ly gir­laa­van tyy­pin ai­noa oi­kea sham­poo oli­si vain pa­kos­ti ha­et­ta­va kau­pas­ta juu­ri nyt? Ja en­tä kun minä äi­ti­nä­kin hai­kai­len ket­sup­pia ma­ka­ro­ni­laa­ti­kon ka­ve­rik­si. Me­nee­kö kaik­ki her­mo­jen ki­ris­tys huk­kaan, jos lip­sum­me jo­kai­nen ihan vä­hän vaan?

“Tämä kir­ja on mun pa­hin vi­hol­li­se­ni”, jul­mis­te­lee eka­luok­ka­lai­nen, kun pi­tää et­siä dif­ton­ge­ja lu­ku­kir­jas­ta. Nä­kee, et­tä dif­ton­git on vii­mei­nen asia, joka hän­tä kiin­nos­taa juu­ri nyt. Re­hel­li­nen ol­lak­se­ni, ei kyl­lä kiin­nos­ta mi­nu­a­kaan, mut­ta sitä ei ke­nen­kään opet­ta­jan sovi sa­noa ää­neen. Et­sim­me ne, ke­hun ja poh­din sa­mal­la sa­laa, kau­an­ko­han vie­lä me­nee, kun suo­men­nam­me kol­mos­luok­ka­lai­sen kans­sa uu­den eng­lan­nin kap­pa­leen vih­koon opet­ta­jan mää­räyk­sen mu­kai­ses­ti.

Huo­ma­sin ni­mit­täin ei­len, et­tä ei ole poi­ka­nen tain­nut en­nen näi­tä kap­pa­lei­ta suo­men­taa­kaan. Jo­ten­kin on on­nis­tu­nees­ti luis­tel­lut ne hom­mat läpi, mut­ta nyt jou­tui äi­din val­vo­van sil­män al­le suo­men­nos­hom­miin. Tun­tuu ai­ka uu­vut­ta­val­ta, kun jo­kai­nen sana ha­e­taan sa­nas­ton kaut­ta. Ai­van kuin äk­ki­sel­tään oli­sin työn­tä­nyt hep­re­an­kie­li­sen opuk­sen tyy­pin eteen, kun ai­kaa vain ku­luu ja ku­luu ja suo­men­ta­jan il­me py­syy koko ajan sy­väs­ti jär­kyt­ty­nee­nä.

Mut­ta otan tä­män ti­lan­teen pie­ne­nä haas­tee­na. Kun olen is­tu­nut keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä kak­si tun­tia kah­den ala­kou­lu­lai­sen vä­lis­sä, mel­kein toi­von, et­tä oli­si­pa jo­kai­ses­ta ai­nees­ta ta­so­koe sit­ten heti, jos ja kun kou­luun pa­la­taan ta­kai­sin. Et­tä huo­maa­vat, kuka tääl­lä et­si dif­ton­ge­ja ja kuka ei.

Isom­pien kans­sa tein yk­si­puo­li­sen so­pi­muk­sen, et­tä he huo­leh­ti­vat kou­lu­a­si­ois­taan it­se ja pyy­tä­vät äi­din apua tar­vit­ta­es­sa. Ar­ve­lin ole­va­ni oi­kein on­ne­kas, kun lu­ki­o­lais­ta­kaan ei enää ta­los­sa ole – abi kir­joit­ti juu­ri ma­tik­kan­sa al­ta pois. Jos oli­si tar­vin­nut äi­teen apua pit­kään ma­te­ma­tiik­kaan­sa, oli­sin vain lem­pe­äs­ti hy­myil­lyt ja ke­hot­ta­nut ky­sy­mään jo­tain muu­ta. Ar­ve­lin, et­tä ylä­kou­lu­lai­sil­la ei voi eteen tul­la niin vai­kei­ta asi­oi­ta, joi­hin en osai­si apu­ja an­taa.

Niin luu­lin siis sen en­sim­mäi­sen ka­ran­tee­ni­päi­vän ajan.

Tar­kem­min sa­no­en luu­lin niin kel­lo kol­meen­tois­ta saak­ka.

Ysi­läi­nen kii­ruh­ti läp­pä­rin­sä kans­sa ala­ker­taan, te­ke­mään jo­tain tär­ke­ää ke­mi­an etä­teh­tä­vää, joka on pa­lau­tet­ta­va sa­man päi­vän ai­ka­na, siis ihan just. Kir­jo­ja ja apu­ja saa käyt­tää, mut­ta luot­ta­mus äi­tiin on koh­dil­laan, kun hän ky­se­lee äi­dil­tä yh­teen koh­taan tar­ken­nus­ta. “Mer­kit­se me­tal­lin ja me­tal­li-io­nin ke­mi­al­li­set mer­kit ja päät­te­le, ai­heut­taa­ko ne yh­des­sä re­ak­ti­on. Ja jos ai­heut­taa, mil­lai­sen.” Ja ku­vas­sa on kup­pi, jos­sa sei­soo tik­ku ja sit­ten kir­jai­mia, plus­sia ja mah­dot­to­mas­ti pik­kui­sia nu­me­roi­ta.

Kat­son ja goog­laan ai­ka­ni. Sit­ten al­ku­pe­räi­sen toi­min­ta­suun­ni­tel­ma­ni mu­kai­ses­ti jäl­leen lem­pe­äs­ti hy­myil­len ker­ron lap­sel­le­ni, et­tä ajat­te­le­han it­se, kyl­lä sinä osaat.

En siis aut­ta­nut. Kun ei ol­lut ihan mi­tään ha­ju­a­kaan koko asi­as­ta.

Luen Wil­maa. Vies­te­jä tur­su­aa. Kol­mas­luok­ka­lai­sen mie­so­pet­ta­ja on niin iha­na, et­tä ihan her­kis­tyn. “Tai­taa tul­la ikä­vä, kun on jo vä­hä­sen”, hän kir­joit­taa luo­kal­leen. Hän on pe­rus­ta­nut van­hem­mil­le ja lap­sil­le yh­tei­sen vies­ti­ket­jun Wil­maan, jos­sa voi­daan ker­toa yh­tei­ses­ti luo­kan kuu­lu­mi­sia. Mi­ten ajat­te­le­vais­ta! Olen iloi­nen vii­si mi­nuut­tia, kun­nes kuu­lu­mi­sia to­si­aan al­kaa tul­la ja Wil­ma pim­put­taa il­moi­tuk­sia jo­kai­ses­ta niis­tä säh­kö­pos­tii­ni.

“Moi. Mä sain wil­man”, ker­too joku op­pi­las. Ja vii­den se­kun­nin pääs­tä tu­lee uu­si vies­ti. Se on peuk­ku. Seu­raa­va sa­noo: ”Sain vhat­sa­bin.” Toi­nen komp­paa, toi­nen lait­taa hy­my­naa­man. Eräs ke­huu teh­neen­sä jo an­ne­tut teh­tä­vät, ja nel­jäs ih­met­te­lee, mis­sä vii­pyy seu­raa­van päi­vän teh­tä­vät. Joku ky­se­lee, mitä söi­si, ja hän­tä neu­vo­taan syö­mään pit­saa. Vies­te­jä sin­ko­aa, ja kai­kis­ta niis­tä säh­kö­pos­ti kuu­li­ai­se­na il­moit­taa.

En en­sin keh­taa lait­taa vies­tiä. Pois­tan vain ne kym­me­net il­moi­tuk­set, mut­ta on­nek­si joku van­hem­mis­ta on roh­ke­am­pi. Hän pyy­tää tuos­sa vies­ti­ket­jus­sa, voi­si­ko lap­sil­le kek­siä muun vies­ti­mis­ka­na­van, kun tah­too men­nä ne tär­ke­ät vies­tit huk­kaan. Opet­ta­jal­le se so­pii, ja hän laa­tii ke­ho­tuk­sen py­syä tiu­kas­ti asi­as­sa.

Vies­ti me­nee pe­ril­le, enää vain yk­si var­mis­te­lee luok­ka­ka­ve­reil­taan, luul­ta­vas­ti äi­tin­sä vas­tauk­seen tyy­ty­mät­tö­mä­nä, et­tä kau­an­ko kou­lus­ta pi­ti­kään ol­la pois ja saa sii­hen vas­tauk­sen. Var­maan sen sa­man, min­kä äi­tin­sä­kin an­toi.

Kun kir­joi­tan tätä teks­tiä, eläm­me poik­keus­lain tois­ta päi­vää. Enää 26 päi­vää jäl­jel­lä, toi­vot­ta­vas­ti ei ai­na­kaan enem­män. Vaik­ka jo vä­hän luu­lot­te­len, et­tä ei tämä tai­da riit­tää.

Mie­tin, et­tä tä­män krii­sin kaut­ta Tai­vaan Isä on py­säyt­tä­nyt mei­dät it­sek­käät ja hy­vään tot­tu­neet ih­mi­set. Hän an­toi ai­kaa ja pois­ti kii­reen, si­tä­hän minä olen niin mo­nes­ti ru­koil­lut­kin. Täl­lais­ta ru­kous­vas­taus­ta vain en oli­si kos­kaan osan­nut ku­vi­tel­la­kaan.

To­te­an lap­sil­le, et­tä ko­to­na on hyvä ol­la. Meil­lä ei ole hä­tää tääl­lä. Me kyl­lä pär­jääm­me, kun vain tä­män ai­ka ly­hy­en het­ken sie­däm­me ti­lan­net­ta ja tii­vis­tä yh­des­sä­o­loa. Ajat­te­len, et­tä olem­me jopa on­nek­kai­ta ja etuo­i­keu­tet­tu­ja mo­neen ver­rat­tu­na. Epäi­len, et­tem­me juu­ri nään­ny näl­kään ja mo­nen­lais­ta te­ke­mis­tä­kin löy­tyy. Sa­non sy­dä­me­ni poh­jas­ta, et­tä olem­me on­nel­li­sia, kun saam­me elää tä­män ajan yh­des­sä oman per­heem­me kans­sa.

Jään mie­len­kiin­nol­la odot­ta­maan tu­le­vaa. Pääs­sä pyö­rii mo­nen­lai­sia aja­tuk­sia, odo­tuk­sia ja pel­ko­ja­kin. Vaik­ka var­mo­ja vas­tauk­sia en saa, on mie­li sil­ti rau­hal­li­nen ja toi­vei­kas. Eh­kä on etuo­i­keus saa­da elää täl­lai­se­na eri­koi­se­na ai­ka­na? Tämä ajan­jak­so jää kir­joi­hin, sii­tä ote­taan op­pia tu­le­vai­suu­des­sa.

“Hy­vyy­den voi­man us­kol­li­nen suo­ja

pii­rit­tää mei­tä, kuin­ka käy­nee­kin.

Il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja.

Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin.” (VK 600:1.)

SatuLuokkanen
Olen 40-vuotias kotiäiti Mäntsälästä. Päätyöni on olla vaimo ja suurperheen äiti. Ajattelen, että se on minulle annettu osa, johon haluan olla tyytyväinen ja tehdä sen eteen parhaani.
14.8.2020

Kun si­nun sa­na­si avau­tuu, se va­lai­see, tyh­mä­kin saa sii­tä ym­mär­rys­tä. Ps. 119:130

Viikon kysymys