JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

On­ko si­nul­la ikä­vä?

6.11.2019 6.55

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420191106065500

– On­ko si­nul­la ikä­vä?

Hän kat­soo mi­nua suo­raan sil­miin, sit­ten kat­se kier­tää ik­ku­nas­ta pi­han suu­riin haa­poi­hin ja tum­miin kuu­siin.

En­nä­tän het­ken miet­tiä omaa ikä­vää­ni, mut­ta ys­tä­vä­ni jat­kaa­kin pu­het­taan.

Hän ker­too, kuin­ka hä­nel­lä on ikä­vä sitä ko­ti­ta­loa, jon­ka hä­nen mie­hen­sä ra­ken­si heil­le. Ja sitä pi­ha­pii­riä, mis­sä pih­la­jien kat­vees­sa oli kei­nu ja sei­nus­tal­la kuk­ki­vat mo­net pe­ren­nat. Ja si­tä­kin hä­nel­lä on ikä­vä, et­tä sai aluk­si nos­taa vet­tä kai­vos­ta ja sit­ten saa­tiin ve­si­joh­to si­säl­le. Saa­tiin teh­dä työ­tä – se oli hy­vää elä­mää. Keit­ti­ön ik­ku­nan ta­ka­na oli lin­tu­lau­ta, jos­sa riit­ti ta­lin­na­kut­ta­jia. Ora­va­kin vie­rai­li.

– Voi mik­si siel­tä piti muut­taa pois? Oli­sin­pa siel­lä.

Sii­nä ju­tel­les­sam­me ky­syn ys­tä­väl­tä­ni, mi­ten hän sel­viy­tyi­si nyt siel­lä. Kun se ta­lon ra­ken­ta­ja, ah­ke­ra­kä­ti­nen avi­o­mies­kin on jo hau­dan le­vos­sa. Kuu­luu huo­kaus. Ys­tä­vä­ni to­te­aa, et­tei hän voi­si­kaan siel­lä enää asua. Ikä­vä on puo­li­so­a­kin.

– Mut­ta on­ko si­nul­la kos­kaan ikä­vä? Min­ne si­nul­la on ikä­vä? hän ky­syy.

Minä ker­ron, mi­ten mi­nun ikä­vä­ni puh­ke­aa, kun ke­vääl­lä on val­ko­vuok­ko­jen ai­ka. Tu­lee mie­leen lap­suu­den ke­väät, kun pel­lot oli­vat val­koi­se­naan vuok­ko­ja. Sik­si olen vuok­ko­tup­pai­ta ha­ke­nut pi­haa­ni niis­tä har­vois­ta pai­kois­ta, mis­tä nii­tä löy­tyy Kai­nuun ka­ruil­la mail­la. Hy­vin vuo­kot kyl­lä kas­va­vat pi­has­sa­ni.

To­te­an, et­tä jos me­ni­sin sin­ne lap­suu­den ko­ti­ta­loon nyt, ei se oli­si enää sama paik­ka. Sii­hen liit­ty­vä tun­ne on myös kai­puu­ta sii­hen ai­kaan, jon­ka olen siel­lä elä­nyt. Se ai­ka on siir­ty­nyt muis­toi­hin.

Vie­lä poh­din si­tä­kin, et­tä jos­kus mi­nul­la on ikä­vä lä­hei­siä, jo pois nuk­ku­nei­ta. Ja hen­ki­löi­tä, joi­den kans­sa pol­kum­me ovat toi­sis­taan pois kul­ke­neet. Saat­taa ryöp­säh­tää ai­van polt­ta­va ikä­vä. Ne kai­puun het­ket ovat kui­ten­kin vain pie­niä vii­väh­dyk­siä. Ne ei­vät elä­mää­ni kuor­mi­ta.

– Tai­vaan Isän ko­tiin mi­nul­la on ikä­vä, ys­tä­vä­ni huo­kaa.

Elä­mään­sä muis­tel­les­sa hän to­te­aa:

– On hyvä, et­ten nuo­re­na kuol­lut, kun en oli­si mi­tään täs­tä us­kos­ta tien­nyt. Olen saa­nut suu­ren lah­jan.

Mo­nes­ti myö­hem­min­kin käy­des­sä­ni hä­nen luo­naan kes­kus­te­lum­me siir­tyi ikä­vän­tun­tei­siin. Vä­hi­tel­len hä­nen voi­man­sa hii­pui­vat. Muis­tin hau­ras­tu­es­sa ka­to­si­vat mie­les­tä ra­kas ko­ti­ta­lo ja siel­lä ele­tyt työn­täy­tei­set päi­vät. Jäi vain tai­vas­kai­puu.

Tuli päi­vä, jona is­tuin hä­nen vie­rel­lään vii­mei­sen ker­ran. Hä­nen ei tar­vit­se enää ikä­vöi­dä.

Saa­tam­me ikä­vöi­dä jo­tain paik­kaa, elet­tyä ai­kaa, lä­hei­siä hen­ki­löi­tä. Tai jos­kus voim­me tun­tea vain sel­lai­sen ni­me­ä­mät­tö­män kai­pauk­sen. Mi­nus­ta sil­lä­kin on mer­ki­tys­tä. Oli­si­ko elä­mä jo­ten­kin tyh­jem­pää, yk­si­to­ti­sem­paa, jos ei mi­tään kai­pai­si?

Mi­ten sy­vää kai­paus­ta tun­te­vat­kaan ne, jot­ka ovat jou­tu­neet ko­ti­maan­sa tai ko­ti­seu­tun­sa jät­tä­mään ja muut­ta­maan ai­van tun­te­mat­to­miin oloi­hin?

Olen mo­nes­ti miet­ti­nyt, mi­ten hel­pos­ti ar­jes­sa tä­män ajan kii­vaas­sa me­nos­sa ja me­te­lis­sä unoh­dan, mi­hin olen mat­kal­la. Saan toki käyt­tää saa­ma­ni elä­män­päi­vät ihan ajal­li­siin puu­hiin. Py­säh­dyn ajat­te­le­maan, tun­nen­ko tai­va­si­kä­vää. Sik­si­kin koen tär­ke­äk­si ta­va­ta lä­hei­siä ja ko­kea ti­lan­tei­ta, jot­ka muis­tut­ta­vat tai­vaas­ta.

Muis­tan, kuin­ka nuo­re­na lau­loim­me seu­ro­jen jäl­keen pal­jon. ”Mä ikä­vöit­sen tääl­tä ko­ti­hin rau­hai­saan", oli mi­nul­le eri­tyi­sen ra­kas lau­lu. En tie­dä, mik­si. En muis­ta, et­tä sii­hen liit­tyi­si muu­ta eri­tyis­tä ko­ke­mus­ta kuin lau­la­mi­sen rie­mu. Vaik­ka elä­mä­ni oli va­loi­saa ja tu­le­vai­suu­den toi­vei­ta ja haa­vei­ta täyn­nä, se ei him­men­tä­nyt ha­lua lau­laa tai­va­si­kä­väs­tä. Ko­et­te­le­mus­ten ai­koi­na nuo lau­lun sa­nat ovat elä­neet voi­mak­kai­na.

Jos­kus olen seu­rois­sa kuun­nel­lut ja huo­man­nut, et­tä ny­kyi­sin­kin nuor­ten lau­lu­toi­veet si­säl­tä­vät mo­nes­ti tai­vaas­ta ja tai­va­si­kä­väs­tä ker­to­via lau­lu­ja. Si­sin kai­paa elä­män voi­mak­kaas­sa syk­kees­sä py­sy­vää. Lau­la­mi­nen tyyn­nyt­tää le­vot­to­man mie­len. Tai­vas­toi­vo kiin­nit­tää kat­seen tu­le­vaan.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys