JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Myö­tä­tun­toa ja hel­lyyt­tä

7.4.2019 6.10

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190407061000

On hoh­ta­va maa­lis­kuun päi­vä. Le­puut­te­len jal­ko­ja­ni kah­via odo­tel­les­sa. Tu­lin juu­ri hiih­to­len­kil­tä. Au­rin­ko väl­keh­ti han­gel­la, latu ra­hi­si mu­ka­vas­ti suk­sen al­la. Var­pu­set tirs­kut­te­li­vat pen­sais­sa, ja räys­täil­tä kuu­lui iloi­nen ti­peh­ti­mi­nen. Sii­nä huo­let­to­ma­na hiih­del­les­sä muis­tot aja­leh­ti­vat mo­niin ta­pah­tu­miin ja ko­ke­muk­siin.

Sii­tä on jo var­sin mo­nia vuo­sia ku­lu­nut. Oli per­jan­tai, vii­mei­nen kou­lu­päi­vä en­nen tal­vi­lo­maa. Sei­soin kah­dek­sas­luok­ka­lais­ten vie­res­sä ruo­ka­jo­nos­sa. Jono ete­ni verk­kai­ses­ti koh­ti ja­ke­lu­lin­jaa. Po­jat lii­keh­ti­vät malt­ta­mat­to­mi­na hon­te­loil­la ja­loil­laan, ty­töt su­pat­te­li­vat omia jut­tu­jan­sa. Il­mas­sa oli lo­man odo­tuk­sen tun­tu. Yh­täk­kiä tun­sin ja­las­sa­ni pie­nen töy­täi­syn.

– Voi kuin­ka sul­la on pie­ni jal­ka. On­ko se ko­lo­men­kym­me­nen vii­jen? Mul­la on jo nel­jän­kym­me­nen ko­lo­men ken­gät.

Jal­ka­ni vie­reen oli il­maan­tu­nut lat­ti­aa laa­haa­va mär­kä far­kun­lah­je ja ku­lu­nut tal­vi­lenk­ka­ri, tar­ra­nau­ha mel­kein au­ki. Kun ko­ho­tin kat­see­ni, näin fin­nis­ten pos­kien yl­lä iloi­set si­ni­set sil­mät, jot­ka pil­kis­ti­vät ot­sa­tuk­ka­pör­rön al­ta. Sama poi­ka, jota juu­ri olin jou­tu­nut ko­vis­te­le­maan tun­nil­la, oli löy­tä­nyt mö­re­ään ää­neen­sä lep­pe­än sä­vyn.

Joku toi­nen­kin poi­ka yrit­ti ru­ve­ta jal­kaan­sa ver­taa­maan mi­nun jal­kaa­ni, mut­ta jäi kyl­lä si­vu­hen­ki­lök­si.

Pian po­jat pää­si­vät syö­mään. Vie­lä muu­ta­ma tun­ti kou­lua ja sit­ten odo­tet­tu loma! Au­rin­ko kir­kas­ti käy­tä­vän lat­ti­an.

Niin al­koi mi­nul­la­kin loma. Läh­dim­me sis­ko­ni per­heen kans­sa sitä viet­tä­mään mö­kil­le. Lau­an­tai­päi­vä ku­lui ul­ko­na no­pe­as­ti. Jär­vel­lä oli so­pi­va latu pi­tää pien­tä hiih­to­kil­pai­lu­a­kin, lu­mes­sa oli mu­ka­va mys­kää. Lap­set kek­si­vät mo­nen­lais­ta haus­kaa. Ruo­ka mais­tui, ja sau­nan jäl­keen kai­kil­la oli rau­kea olo. Ru­vet­tiin vuo­tei­ta lait­ta­maan. Mi­nun oli mää­rä nuk­kua pir­tin puu­soh­vas­sa.

Nos­tin soh­van kan­nen pois, ja sil­loin se ta­pah­tui – pai­na­va kan­si luis­kah­ti kä­sis­tä­ni, ja sen reu­na osui kaik­kien var­pait­te­ni pääl­le. Vesi he­rah­ti sil­mii­ni. Het­kes­sä var­paa­ni oli­vat niin tur­vok­sis­sa, et­tei­vät mei­nan­neet vie­rek­käin so­pia. Kan­si tai­det­tiin lait­taa ta­kai­sin ja soh­val­le sen pääl­le mi­nul­le tur­val­li­nen yö­si­ja. Sii­hen minä köl­läh­din kyl­mä­pak­kauk­set var­pai­den pääl­lä ja tyy­ny­jä jal­ko­jen al­la. Ym­pä­ril­lä­ni oli mon­ta osaa­ot­ta­vaa sil­mä­pa­ria, pie­net kä­det mi­nua ta­put­te­li­vat ja loh­dut­te­li­vat.

– Voi kun si­nuun sat­tu! Kyl­lä ne var­maan pa­ra­nee.

Joku kyy­ne­leh­ti­vä to­te­si, et­tei voi kat­so­a­kaan.

Kyl­lä kai nu­kuin­kin seu­raa­va­na yö­nä. Aa­mul­la heti jo lap­set oli­vat taas ym­pä­ril­lä­ni ih­met­te­le­mäs­sä ja ky­se­le­mäs­sä. Sain hel­lyyt­tä ja loh­du­tus­ta. Loh­du­tin kyl­lä mu­reh­ti­vaa las­ta­kin.

Hiih­to­ni oli nyt hiih­det­ty. Ik­ku­nas­ta kat­se­lin lu­mi­rie­mu­ja. Sis­ko­ni po­jal­la oli uu­det peh­me­ät Kuo­ma-saap­paat. Ne sain muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua jal­kaa­ni, ja en­nen lo­man lop­pua jo var­paat kää­reis­sä ja mo­nis­sa vil­la­su­kis­sa tas­sut­te­lin ul­ko­na­kin.

Loma lop­pui. Pe­las­tuk­se­ni oli­vat nuo Kuo­ma-saap­paat, jot­ka sain lai­nak­si. Nii­tä va­ro­vas­ti nos­tel­len kyl­ki edel­lä nou­sin kou­lus­sa por­tai­ta. Tun­sin ih­met­te­le­viä kat­sei­ta ja kuu­lin jon­kun kuis­kauk­sen­kin. Ker­roin, mitä mi­nul­le oli ta­pah­tu­nut.

Huo­ma­sin ken­gän­mit­taa­ja­po­jan va­ka­van osaa­ot­ta­van il­meen. Ihan sel­väs­ti op­pi­laat seu­ra­si­vat kä­ve­ly­ä­ni ja sitä, mil­lä ken­gil­lä as­te­lin. Sil­loin täl­löin joku op­pi­lais­ta­ni ky­syi, ei­kö se käy­nyt tosi ki­pe­ää ja joko si­nul­la on uu­det kyn­net.

Kun tuli niin ke­vät, et­tä vaih­det­tiin ke­vy­em­piin ken­kiin, sain jät­tää Kuo­ma-saap­paat. Hi­taas­ti, mut­ta var­mas­ti pa­ra­ni­vat ja­lat ja kas­voi­vat uu­det kyn­net.

Ken­gän­mit­taa­ja­poi­ka pois­tui elä­mä­ni ar­jes­ta, kun hän päät­ti kou­lun­sa. En ole hä­nes­tä mi­tään kuul­lut, mut­ta toi­von, et­tä hä­nel­lä oli­si yhä tal­lel­la myös hel­lyys! Hä­nes­sä tais­te­li lap­si ja ka­pi­noi­va nuo­ri. Ai­kui­sek­si kas­va­mi­nen toi oman ki­pun­sa.

Pie­net lap­set tun­te­vat her­käs­ti toi­sen, var­sin­kin lä­hei­sen ih­mi­sen, ki­vun. He myös sen osoit­ta­vat hel­lyy­del­lään. Hel­pos­ti voi­si aja­tel­la, et­tä mur­ro­si­käi­nen ei vä­li­tä ei­kä huo­maa tois­ta ih­mis­tä. Ei se ai­na ole niin. Mut­ta tapa, jol­la hän sen näyt­tää, voi jää­dä meil­tä ai­kui­sil­ta ha­vait­se­mat­ta. Pie­ni ele, hymy, kos­ke­tus, odot­ta­ma­ton lem­peä ky­sy­mys – ne voi­vat jos­kus mer­ki­tä myö­tä­tun­toa, ka­tu­mus­ta, jopa an­teek­si­pyyn­töä.

Kaik­ki ih­mi­set kai­paa­vat ja tar­vit­se­vat hel­lyyt­tä ja on tär­ke­ää myös saa­da osoit­taa sitä jol­le­kin. Sy­dän­tä läm­mit­tää, kun ka­pi­noi­va, myrs­ky­mie­li­nen nuo­ri rii­suu kas­voil­taan ko­vik­sen naa­ma­rin ja pal­jas­taa sen al­ta hy­myn. Ja kat­soo suo­raan sil­miin.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
AiliPasanen

Ko­ro­na-ajan miet­tei­tä

1.6.2021 9.15
AiliPasanen

Luon­non kau­neu­den ma­te­ma­tiik­kaa

17.5.2021 7.05
AiliPasanen

Vii­mei­sen ker­ran

20.4.2021 7.00
AiliPasanen

Kä­sien kos­ke­tuk­sia

20.3.2021 7.05
AiliPasanen

Syn­ty­mä­päi­vän iloa

13.2.2021 7.30
AiliPasanen

On­nea ja Ju­ma­lan siu­naus­ta

16.1.2021 7.30
AiliPasanen

Lap­si on ai­nut­ker­tai­sen ar­vo­kas

13.12.2020 7.00
AiliPasanen

”Minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­nein on”

13.11.2020 6.05
AiliPasanen

Lah­jois­ta pa­ras

12.10.2020 7.30
AiliPasanen

Sa­haa­van ros­von met­säs­tys­tä

10.9.2020 6.00
AiliPasanen

"Eh­ti­nyt on­ko jo elo­kuu?"

16.8.2020 6.15
AiliPasanen

Ik­ku­noi­ta

5.8.2020 6.00
AiliPasanen

Puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten

12.7.2020 6.00
AiliPasanen

Muis­to­laat­ta pik­ku­vel­jel­le

17.6.2020 6.00
AiliPasanen

Eris­tyk­ses­tä va­pau­teen

20.5.2020 6.05
AiliPasanen

Ilo­ja tä­hän päi­vään

21.4.2020 6.40
AiliPasanen

Au­rin­gon­pi­men­nyk­siä

22.3.2020 6.25
AiliPasanen

Ra­haa kä­tei­se­nä – ko­lik­ko­ja pus­sis­sa

17.2.2020 6.05
AiliPasanen

Nä­ke­vin sil­min

18.1.2020 6.00
AiliPasanen

Täs­sä iäs­sä – sii­nä iäs­sä

4.12.2019 6.58
AiliPasanen

On­ko si­nul­la ikä­vä?

6.11.2019 6.55
AiliPasanen

Lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen

6.10.2019 6.54
AiliPasanen

Ris­tien ker­to­maa

5.9.2019 6.48
AiliPasanen

Mi­nun nos­tal­gi­nen sau­na­pol­ku­ni

31.7.2019 12.27
AiliPasanen

Nau­ru tyrs­kyy ja kup­lii

13.7.2019 6.17
AiliPasanen

Sy­ree­ne­jä Sor­ta­va­las­sa

3.6.2019 6.29
AiliPasanen

Uu­si kir­ja vie lu­ki­jan tun­tu­reil­le, La­es­ta­diuk­sen mat­kas­sa

14.5.2019 6.22
AiliPasanen

Kyy­nel­ten jäl­keen kir­kas­tuu

23.4.2019 6.39
AiliPasanen

Lin­tu­ko­don lem­pe­äs­sä suo­jas­sa

14.3.2019 6.34
AiliPasanen

Ta­ri­noi­ta ys­tä­vyy­des­tä

12.2.2019 6.32
AiliPasanen

On­ko se tyl­sää?

9.1.2019 6.43
20.6.2021

Jee­sus sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. Men­kää ja tut­ki­kaa, mitä tämä tar­koit­taa: 'Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja." Matt. 9:12-13

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies