JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Myö­tä­tun­toa ja hel­lyyt­tä

7.4.2019 6.10

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190407061000

On hoh­ta­va maa­lis­kuun päi­vä. Le­puut­te­len jal­ko­ja­ni kah­via odo­tel­les­sa. Tu­lin juu­ri hiih­to­len­kil­tä. Au­rin­ko väl­keh­ti han­gel­la, latu ra­hi­si mu­ka­vas­ti suk­sen al­la. Var­pu­set tirs­kut­te­li­vat pen­sais­sa, ja räys­täil­tä kuu­lui iloi­nen ti­peh­ti­mi­nen. Sii­nä huo­let­to­ma­na hiih­del­les­sä muis­tot aja­leh­ti­vat mo­niin ta­pah­tu­miin ja ko­ke­muk­siin.

Sii­tä on jo var­sin mo­nia vuo­sia ku­lu­nut. Oli per­jan­tai, vii­mei­nen kou­lu­päi­vä en­nen tal­vi­lo­maa. Sei­soin kah­dek­sas­luok­ka­lais­ten vie­res­sä ruo­ka­jo­nos­sa. Jono ete­ni verk­kai­ses­ti koh­ti ja­ke­lu­lin­jaa. Po­jat lii­keh­ti­vät malt­ta­mat­to­mi­na hon­te­loil­la ja­loil­laan, ty­töt su­pat­te­li­vat omia jut­tu­jan­sa. Il­mas­sa oli lo­man odo­tuk­sen tun­tu. Yh­täk­kiä tun­sin ja­las­sa­ni pie­nen töy­täi­syn.

– Voi kuin­ka sul­la on pie­ni jal­ka. On­ko se ko­lo­men­kym­me­nen vii­jen? Mul­la on jo nel­jän­kym­me­nen ko­lo­men ken­gät.

Jal­ka­ni vie­reen oli il­maan­tu­nut lat­ti­aa laa­haa­va mär­kä far­kun­lah­je ja ku­lu­nut tal­vi­lenk­ka­ri, tar­ra­nau­ha mel­kein au­ki. Kun ko­ho­tin kat­see­ni, näin fin­nis­ten pos­kien yl­lä iloi­set si­ni­set sil­mät, jot­ka pil­kis­ti­vät ot­sa­tuk­ka­pör­rön al­ta. Sama poi­ka, jota juu­ri olin jou­tu­nut ko­vis­te­le­maan tun­nil­la, oli löy­tä­nyt mö­re­ään ää­neen­sä lep­pe­än sä­vyn.

Joku toi­nen­kin poi­ka yrit­ti ru­ve­ta jal­kaan­sa ver­taa­maan mi­nun jal­kaa­ni, mut­ta jäi kyl­lä si­vu­hen­ki­lök­si.

Pian po­jat pää­si­vät syö­mään. Vie­lä muu­ta­ma tun­ti kou­lua ja sit­ten odo­tet­tu loma! Au­rin­ko kir­kas­ti käy­tä­vän lat­ti­an.

Niin al­koi mi­nul­la­kin loma. Läh­dim­me sis­ko­ni per­heen kans­sa sitä viet­tä­mään mö­kil­le. Lau­an­tai­päi­vä ku­lui ul­ko­na no­pe­as­ti. Jär­vel­lä oli so­pi­va latu pi­tää pien­tä hiih­to­kil­pai­lu­a­kin, lu­mes­sa oli mu­ka­va mys­kää. Lap­set kek­si­vät mo­nen­lais­ta haus­kaa. Ruo­ka mais­tui, ja sau­nan jäl­keen kai­kil­la oli rau­kea olo. Ru­vet­tiin vuo­tei­ta lait­ta­maan. Mi­nun oli mää­rä nuk­kua pir­tin puu­soh­vas­sa.

Nos­tin soh­van kan­nen pois, ja sil­loin se ta­pah­tui – pai­na­va kan­si luis­kah­ti kä­sis­tä­ni, ja sen reu­na osui kaik­kien var­pait­te­ni pääl­le. Vesi he­rah­ti sil­mii­ni. Het­kes­sä var­paa­ni oli­vat niin tur­vok­sis­sa, et­tei­vät mei­nan­neet vie­rek­käin so­pia. Kan­si tai­det­tiin lait­taa ta­kai­sin ja soh­val­le sen pääl­le mi­nul­le tur­val­li­nen yö­si­ja. Sii­hen minä köl­läh­din kyl­mä­pak­kauk­set var­pai­den pääl­lä ja tyy­ny­jä jal­ko­jen al­la. Ym­pä­ril­lä­ni oli mon­ta osaa­ot­ta­vaa sil­mä­pa­ria, pie­net kä­det mi­nua ta­put­te­li­vat ja loh­dut­te­li­vat.

– Voi kun si­nuun sat­tu! Kyl­lä ne var­maan pa­ra­nee.

Joku kyy­ne­leh­ti­vä to­te­si, et­tei voi kat­so­a­kaan.

Kyl­lä kai nu­kuin­kin seu­raa­va­na yö­nä. Aa­mul­la heti jo lap­set oli­vat taas ym­pä­ril­lä­ni ih­met­te­le­mäs­sä ja ky­se­le­mäs­sä. Sain hel­lyyt­tä ja loh­du­tus­ta. Loh­du­tin kyl­lä mu­reh­ti­vaa las­ta­kin.

Hiih­to­ni oli nyt hiih­det­ty. Ik­ku­nas­ta kat­se­lin lu­mi­rie­mu­ja. Sis­ko­ni po­jal­la oli uu­det peh­me­ät Kuo­ma-saap­paat. Ne sain muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua jal­kaa­ni, ja en­nen lo­man lop­pua jo var­paat kää­reis­sä ja mo­nis­sa vil­la­su­kis­sa tas­sut­te­lin ul­ko­na­kin.

Loma lop­pui. Pe­las­tuk­se­ni oli­vat nuo Kuo­ma-saap­paat, jot­ka sain lai­nak­si. Nii­tä va­ro­vas­ti nos­tel­len kyl­ki edel­lä nou­sin kou­lus­sa por­tai­ta. Tun­sin ih­met­te­le­viä kat­sei­ta ja kuu­lin jon­kun kuis­kauk­sen­kin. Ker­roin, mitä mi­nul­le oli ta­pah­tu­nut.

Huo­ma­sin ken­gän­mit­taa­ja­po­jan va­ka­van osaa­ot­ta­van il­meen. Ihan sel­väs­ti op­pi­laat seu­ra­si­vat kä­ve­ly­ä­ni ja sitä, mil­lä ken­gil­lä as­te­lin. Sil­loin täl­löin joku op­pi­lais­ta­ni ky­syi, ei­kö se käy­nyt tosi ki­pe­ää ja joko si­nul­la on uu­det kyn­net.

Kun tuli niin ke­vät, et­tä vaih­det­tiin ke­vy­em­piin ken­kiin, sain jät­tää Kuo­ma-saap­paat. Hi­taas­ti, mut­ta var­mas­ti pa­ra­ni­vat ja­lat ja kas­voi­vat uu­det kyn­net.

Ken­gän­mit­taa­ja­poi­ka pois­tui elä­mä­ni ar­jes­ta, kun hän päät­ti kou­lun­sa. En ole hä­nes­tä mi­tään kuul­lut, mut­ta toi­von, et­tä hä­nel­lä oli­si yhä tal­lel­la myös hel­lyys! Hä­nes­sä tais­te­li lap­si ja ka­pi­noi­va nuo­ri. Ai­kui­sek­si kas­va­mi­nen toi oman ki­pun­sa.

Pie­net lap­set tun­te­vat her­käs­ti toi­sen, var­sin­kin lä­hei­sen ih­mi­sen, ki­vun. He myös sen osoit­ta­vat hel­lyy­del­lään. Hel­pos­ti voi­si aja­tel­la, et­tä mur­ro­si­käi­nen ei vä­li­tä ei­kä huo­maa tois­ta ih­mis­tä. Ei se ai­na ole niin. Mut­ta tapa, jol­la hän sen näyt­tää, voi jää­dä meil­tä ai­kui­sil­ta ha­vait­se­mat­ta. Pie­ni ele, hymy, kos­ke­tus, odot­ta­ma­ton lem­peä ky­sy­mys – ne voi­vat jos­kus mer­ki­tä myö­tä­tun­toa, ka­tu­mus­ta, jopa an­teek­si­pyyn­töä.

Kaik­ki ih­mi­set kai­paa­vat ja tar­vit­se­vat hel­lyyt­tä ja on tär­ke­ää myös saa­da osoit­taa sitä jol­le­kin. Sy­dän­tä läm­mit­tää, kun ka­pi­noi­va, myrs­ky­mie­li­nen nuo­ri rii­suu kas­voil­taan ko­vik­sen naa­ma­rin ja pal­jas­taa sen al­ta hy­myn. Ja kat­soo suo­raan sil­miin.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys