JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

On­ko se tyl­sää?

9.1.2019 6.43

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190109064300

Ei tämä nuo­ruu­te­ni haa­vei­siin kuu­lu­nut – yh­den ih­mi­sen koti. Se on kui­ten­kin ko­ti­ni, jo­hon on rie­mu­kas­ta ai­na pa­la­ta. Tu­le­vai­suu­den ku­vi­tel­ma oli eri­lai­nen. Oli­vat­ko ne haa­veet tur­hia, kun ei­vät to­teu­tu­neet? Ei­vät mi­nun mie­les­tä­ni. Ei­hän haa­veil­les­sa tie­dä, mikä to­teu­tuu. Jos kai­ken tie­täi­si en­nal­ta, tun­tui­si elä­mä ai­ka tyh­jäl­tä.

Haa­veet, mat­kat vain omas­sa mie­les­sä, ei­vät häi­rit­se tai louk­kaa ke­tään, jos ne ei­vät val­taa ar­ki­to­del­li­suut­ta ja vie toi­min­ta­ky­kyä. Haa­vei­len vie­lä­kin, mut­ta haa­ve­ku­vat ovat elä­män myö­tä muut­tu­neet. Mie­li­ku­vi­tus­mat­koil­la, joil­la ei tar­vi­ta pas­sia, mat­ka­lauk­kua, ra­haa, va­paa­päi­viä ei­kä edes mat­ka­seu­raa, saa uut­ta vä­riä ta­sai­seen puu­dut­ta­vaan ar­keen.

Toi­si­naan teen oi­kei­ta­kin mat­ko­ja, pie­niä ja suu­rem­pia. Mu­ka­va muis­to on jää­nyt yö­ky­läi­lys­tä mi­nul­le lä­hei­ses­sä per­hees­sä. Paik­ka­ni oli aa­mu­pa­lal­la kes­kel­lä pit­kää penk­kiä las­ten vä­lis­sä. Pie­nim­mäi­nen is­tui san­ka­ri­na syöt­tö­tuo­lis­sa pöy­dän pääs­sä puu­ro­lu­sik­kaa hei­lu­tel­len ja lau­lel­len iloi­ses­ti.

– On­pa mi­nun nyt mu­ka­va aa­mu­kah­via juo­da, kun ei tar­vit­se ol­la pöy­däs­sä yk­sin, to­te­sin.

– Hui­ii, ei­kö se ole ihan tyl­sää, mi­nua kat­soi­vat pie­nen ty­tön ih­met­te­le­vät sil­mät.

– Ei­kö si­nul­la ole ke­tään, ky­se­li joku pie­nem­pi.

Sii­hen taas ker­roin, mi­ten asun.

– Sinä aa­mu­kah­vil­la ai­van yk­sin vain it­se­si kans­sa, täs­men­si en­sim­mäi­nen ky­sy­jä.

Ker­roin, mi­ten päi­vää­ni kuu­lu­vat kaik­ki ne ko­din as­ka­reet, jot­ka täs­sä­kin ko­dis­sa tar­vit­see teh­dä. Ker­roin jo­tain muu­ta­kin. Per­hee­näi­ti vie­lä li­sä­si, et­tä mi­nul­la on mah­dol­li­suus mo­neen asi­aan kel­tään toi­sel­ta ky­sy­mät­tä, ke­nen­kään häi­rit­se­mät­tä.

– Minä ai­na­kin voin jos­kus tul­la si­nun luok­se yök­si, lu­pa­si kum­mi­poi­ka­ni.

Mo­nes­ti ih­met­te­len ja ihai­len äi­te­jä, mi­ten he jak­sa­vat kan­taa per­heen huo­lia, kun mi­nä­kin tun­nen jois­ta­kin lä­heis­ten asi­ois­ta niin suur­ta ki­pua. Ajat­te­len kui­ten­kin, et­tä heil­lä on äi­tiy­den lah­jan tuo­ma voi­ma ja ilo, nä­ky­mä tu­le­vai­suu­teen. Luu­len, et­tä en sel­viy­tyi­si niis­tä mo­nis­ta per­he-elä­män haas­teis­ta. Tai­vaan Isä on an­ta­nut mi­nul­le so­pi­van osan. Toi­von, et­tei mi­nus­ta kos­kaan tu­li­si niin it­see­ni tui­jot­ta­vaa, et­tei­vät mi­nua tois­ten ilot, tar­peet ja huo­let lii­kut­tai­si. Ne kuu­lu­vat rik­kaa­seen elä­mään.

Per­heet­tö­mäl­lä on mo­nia va­pauk­sia, tul­la ja men­nä, hank­kia jo­tain, va­li­ta ajan­käyt­töä. On kyl­lä ra­joi­tuk­si­a­kin, ei ihan kaik­kea voi teh­dä ei­kä saa­da, ei­kä muu­ten ole ha­lu­a­kaan. Mei­tä tar­vi­taan mo­nis­sa teh­tä­vis­sä lä­heis­tem­me kes­kuu­des­sa, yh­teis­kun­nas­sa ja kris­til­li­syy­tem­me pii­ris­sä. Jos­kus mi­nus­ta tun­tuu, et­tä olen lii­an mo­nis­sa lan­gois­sa kiin­ni. Sil­loin oli­si mu­ka­va, kun ei tar­vit­si­si tul­la tyh­jään ko­tiin. Oli­si joku, joka kuun­te­li­si, ym­mär­täi­si aja­tuk­se­ni ja tun­tee­ni. Sen­kin olen kyl­lä näh­nyt, et­tei elä­män­kump­pa­ni vält­tä­mät­tä ole­kaan toi­sen her­kim­pien aja­tus­ten ja tun­tei­den kans­sa sa­mois­sa maa­il­mois­sa.

Olen ko­ke­nut, et­tä yk­sin ol­les­sa omis­sa aja­tuk­sis­sa voi avau­tua ai­van uu­sia nä­ky­miä elä­mään, jos sitä hil­jai­suut­ta ei hal­lit­se ah­dis­tus. Par­hai­ten sen koen met­sä­po­lul­la tai ve­den ää­rel­lä. Voi sen ko­kea jos­sain ar­ki­ses­sä yk­si­toik­koi­ses­sa työs­sä­kin, jota kä­det osaa­vat teh­dä ja aja­tus saa va­paas­ti len­tää. Tyl­säs­tä het­kes­tä voi tul­la ri­kas, se voi tuo­da elä­män iloa.

Tuo tyl­syyt­tä ih­met­te­le­vä ja ky­se­le­vä tyt­tö­kin on jo kas­va­nut. Hän on nuo­ri opis­ke­li­ja, joka kai­paa mo­nes­ti omaa rau­haa per­heen vilk­kaan ar­jen kes­kel­lä.

Sain juu­ri lu­et­ta­vak­si pro­fes­so­ri ja fi­lo­so­fi Juha T. Ha­ka­lan kir­jan Tyl­syy­den ylis­tys. Sii­nä hän poh­tii muun mu­as­sa ny­kyih­mi­sen pel­koa koh­da­ta it­sen­sä het­ki­nä, joi­na ei pal­jon ta­pah­du. Ne het­ket an­ta­vat kui­ten­kin ti­laa aja­tuk­sil­le ja luo­vuu­del­le. Tyl­syy­den het­ket ovat tar­peel­li­sia kai­ke­ni­käi­sil­le. Kir­jan nimi jo ker­too sen.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys