JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kyy­nel­ten jäl­keen kir­kas­tuu

23.4.2019 6.39

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190423063900

On jäl­leen ke­vät. Mie­lee­ni nou­se­vat lap­suu­den val­ko­vuok­ko­nii­tyt ja eri­tyi­ses­ti yk­si äi­tien­päi­vä. En muis­ta, olin­ko vie­lä kou­lus­sa, mut­ta sinä aa­mu­na olin van­him­pa­na lap­se­na tou­hu­a­mas­sa äi­dil­le aa­mu­kah­via. Jon­kin­lai­sen kah­vin on­nis­tuim­me­kin saa­maan val­miik­si, vaik­ka meil­lä oli tuol­loin vain puu­hel­la.

Tar­jot­ti­mel­la oli kah­vi­kup­pi, val­ko­vuok­ko­ja, pul­la­pit­ko ja iso lei­pä­veit­si. En us­kal­ta­nut lei­ka­ta pit­kos­ta niin isol­la ja te­rä­väl­lä veit­sel­lä. äi­dil­le lau­loim­me ”En­ke­li tai­vaan”, kos­ka pie­nim­mät­kin sen osa­si­vat, ja mi­nus­ta se oli niin kau­nis lau­lu. Sitä vain ih­met­te­lin, et­tä mik­si äi­ti kyy­ne­leh­ti. Niin rie­muk­kaal­la het­kel­lä.

Myö­hem­min olen ym­mär­tä­nyt, et­tä it­kun syyt ovat hy­vin mo­nen­lai­sia: kipu, pet­ty­mys, pel­ko, ikä­vä, myö­tä­tun­to, lii­ku­tus, epä­toi­vo, me­ne­tys, kai­paus, ilo, on­ni, suru, hel­po­tus, kiuk­ku. Kuka voi­nee­kaan lu­e­tel­la ne kaik­ki!

Mo­nes­ti on niin, et­tä se, joka hel­pos­ti su­rus­ta kyy­ne­leh­tii, saa myös ilon her­sy­mään. Kun nau­raa niin, et­tä pos­ket kos­tu­vat, tun­tee it­sen­sä nuo­rem­mak­si, ja päi­vä­kin tun­tuu kir­kas­tu­van.

It­ku on tär­keä eli­mis­tön re­ak­tio. Lää­ke­tie­teen tut­ki­muk­sen mu­kaan it­ku puh­dis­taa ke­hoa su­run tuot­ta­mis­ta ke­mi­kaa­leis­ta ja va­paut­taa en­dor­fii­ne­ja, mie­li­hy­vä­hor­mo­ne­ja. Si­ten ih­mi­sen olo hel­pot­tuu.

Olin al­le kou­lui­käi­se­nä läh­dös­sä ison­sis­kon kans­sa muu­ta­man yön mat­kal­le tut­ta­va­per­hee­seen. äi­ti oli om­mel­lut mi­nul­le pu­nai­sen huo­pa­kan­kai­sen ul­koi­lu­pu­sa­kan ja -hou­sut. Kaik­ki oli val­mii­na. Minä kui­ten­kin purs­kah­din it­kuun, kun tun­sin jo läh­ties­sä niin suur­ta koti-ikä­vää.

– Mut­ta ei­hän si­nun, lap­si­kul­ta, ole pak­ko läh­teä, loh­dut­ti äi­ti.

– Kyl­lä minä kui­ten­kin ha­lu­an, vas­ta­sin.

Kun sain it­keä sen ikä­vä­ni, olin val­mis läh­te­mään. Pyy­hin kyy­ne­leet, vil­ku­tin iloi­ses­ti ko­tiin jää­vil­le ja läh­din as­te­le­maan sis­kon kans­sa ra­dan­vart­ta pit­kin ase­mal­le. Ei mi­nua mat­kal­la it­ket­tä­nyt, koko reis­su oli lys­tiä. Ko­tiin tul­tua taas nyyh­käi­sin ää­net­tö­mäs­ti on­nel­li­se­na.

Lap­sen kyy­ne­leet tai su­rul­li­set sil­mät hel­lyt­tä­vät, ja lap­sen kipu ja kär­si­mys py­säyt­tä­vät. Voi­si­ko äi­ti tai muu lä­hei­nen an­taa­kin kyy­ne­lei­den­sä nä­kyä? Las­ta voi­si loh­dut­taa, kun ai­kui­nen ker­toi­si, et­tä hän­kin tun­tee ki­pua lap­sen kans­sa, mut­ta täs­tä kyl­lä sel­vit­täi­siin.

Vuo­si­kym­men­ten var­rel­la it­ku­herk­kyy­te­ni on vä­hen­ty­nyt. Pak­ka­nen ja tuu­li saa­vat kyl­lä ve­det vuo­ta­maan pos­kia pit­kin, ja nii­den myö­tä oli­si help­po it­ke­ä­kin. Ei­vät vuo­det ole kui­ten­kaan tun­tei­ta vie­neet.

Joku asi­an­tun­ti­ja on sa­no­nut, et­tä it­ke­mät­tö­myy­des­tä ei ole hait­taa, mut­ta tun­tei­den tu­kah­dut­ta­mi­ses­ta on. Tun­net­ta ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se il­mais­ta kyy­ne­lin, mut­ta oli­si tär­ke­ää, et­tä tun­teet tu­li­si­vat jol­la­kin ta­val­la il­mais­tuik­si.

Olen jos­kus ih­me­tel­lyt sitä suur­ta tun­tei­den pur­kaus­ta, pu­he­tul­vaa ja su­rua, kun joku julk­kis, var­sin­kin viih­de­a­lal­la tun­net­tu, jou­tuu on­net­to­muu­teen tai kuo­lee. Ih­mi­set siir­tä­vät aja­tuk­sen­sa kau­as pois omas­ta ja lä­heis­ten­sä elä­mäs­tä. Hei­dät val­taa suo­ras­taan jouk­ko­hys­te­ria. On­ko niin, et­tä heil­lä on omas­sa elä­mäs­sä pal­jon il­mai­se­mat­to­mia tun­tei­ta ja it­ke­mät­tö­miä it­ku­ja?

Kun mei­dän per­hees­sä on ol­lut jo­tain suur­ta su­rua, on it­ket­ty ja ker­rat­tu yhä uu­del­leen ta­pah­tu­nut­ta.

äi­ti on saat­ta­nut sil­loin sa­noa:

– Nyt lo­pe­te­taan it­kut ja ru­ve­taan töi­hin.

Isä taas on ke­hot­ta­nut:

– Lu­e­taan il­ta­siu­naus ja käy­dään le­vol­le. Huo­men­na on uu­si päi­vä.

Jos­kus olen miet­ti­nyt, tar­vit­si­sim­me­ko vie­lä­kin it­ki­jä­nai­sia, it­ku­vir­sien lau­la­jia, jot­ka sa­noit­tai­si­vat yh­tei­sen su­run ja aut­tai­si­vat il­mai­se­maan tun­tei­ta? Suo­mes­sa it­ku­vir­ret kuu­lui­vat eri­tyi­ses­ti kar­ja­lai­seen pe­rin­tee­seen. Ne oli­vat siir­ty­mä­riit­te­jä, joi­ta esi­tet­tiin esi­mer­kik­si kuo­le­man koh­da­tes­sa, avi­o­liit­toon siir­ryt­tä­es­sä tai po­jan läh­ties­sä so­ta­vä­keen. Enim­mäk­seen su­run het­ki­nä, mut­ta myös iloa ja kii­tol­li­suut­ta il­mais­ta­es­sa.

Esi­mer­kik­si äi­ti it­kee lap­sen­sa kuo­le­maa ja kai­paus­ta.

... Oi miun su­lo­sirk­ku­sein siun sil­mäs avaui kau­an kai­hoin kan­net­tu­ain

siul­le rak­ka­hui­nen pien pääs­ky­sein miun mai­toin il­man it­kee

mai­toin it­kee il­lat it­kee yöt

mul­lat me­si­mar­ja­sein mie­le­hyi­sein pik­ka­rai­ne pul­mu­sein siut kät­kee...

Ru­nou­des­sa ja Raa­ma­tus­sa mai­ni­taan usein it­ku ja kyy­ne­leet. Van­has­sa Tes­ta­men­tis­sa on myös it­ku­vir­siä. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan, et­tä Jee­sus­kin it­ki. Vir­sien ja Sii­o­nin lau­lu­jen sa­nois­sa on pal­jon kyy­ne­lei­tä, mut­ta myös loh­du­tus­ta. Niin elä­mään kuu­lu­via asi­oi­ta ne ovat.

Mi­nul­le on ai­na ol­lut ra­kas Väi­nö Ha­vak­sen kau­niis­ti sol­ju­va Sii­o­nin lau­lu (274) vuo­del­ta 1937:

Sun­nun­tai­le­poon soi­te­taan,

it­kus­ta iloon saa­te­taan

uu­pu­nut uu­ras­ta­ja.

Suo kor­juu­juh­lan sep­pe­leen,

vii­mei­sen pyyh­kii kyy­ne­leen

saa­pu­va Ar­mah­ta­ja.

It­ku ja kyy­ne­leet kuu­lu­vat syn­ty­mään ja kuo­le­maan. Vas­ta­syn­ty­neen lap­sen en­sim­mäi­nen par­kai­su on odo­tet­tu. Uu­si ih­mis­tai­mi on sy­leil­tä­vä­nä, ja kyy­ne­leet pur­kau­tu­vat äi­din ja mui­den­kin läs­nä­o­li­joi­den sil­mis­tä. Ne ovat hel­po­tuk­sen, ki­vun ja jän­ni­tyk­sen lop­pu­mi­sen, lii­ku­tuk­sen ja kii­tol­li­suu­den il­maus.

Myös sil­loin kun ih­mi­sen elä­mä päät­tyy, ja läh­ti­jä hen­käi­see vii­mei­sen ker­ran, lä­heis­ten sil­mät täyt­ty­vät kyy­ne­lis­tä. Kai­paus, het­ken ai­nut­ker­tai­suus ja eron lo­pul­li­suus py­säyt­tä­vät.

Olim­me äi­tim­me vuo­teen ym­pä­ril­lä hä­nen vii­mei­si­nä elin­päi­vi­nään. äi­din vii­mei­siä sa­no­ja oli­vat:

– äl­kää, lap­set, it­ke­kö, kun äi­ti läh­tee tai­vaa­seen.

Kyl­lä me it­kim­me.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
19.9.2020

Muis­ta­kaa tämä: joka niu­kas­ti kyl­vää, se niu­kas­ti niit­tää, ja joka run­saas­ti kyl­vää, se run­saas­ti niit­tää. 2. Kor. 9:6

Viikon kysymys