JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen

6.10.2019 6.54

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420191006065400

Odo­tan ra­kas­ta vie­ras­ta koh­ta saa­pu­vak­si. Pöy­tää kat­ta­es­sa­ni avaan lu­sik­ka­laa­ti­kon.

Yhä siel­lä on tal­les­sa mu­ka­na­ni kul­ke­nut kum­mi­lu­sik­ka­ni. Se on al­pak­kai­nen, kau­niin muo­toi­nen, ja sii­nä on ni­mi­kai­ver­rus. Se on to­del­la nii­tä muu­ta­mia har­vo­ja esi­nei­tä, jot­ka ovat vie­lä tal­les­sa var­hais­lap­suu­te­ni ajal­ta. Lu­sik­ka oli var­maan kaik­kein ar­vok­kain­ta, mitä saat­toi kum­mi­ty­töl­le lah­joit­taa. Mi­ten lie­nee ra­ha­kin löy­ty­nyt so­ta­vuo­sien jäl­keen sen os­ta­mi­seen? Vuo­si­kym­me­niin sil­lä en ole enää syö­nyt. Toi­si­naan olen sitä kiil­lot­ta­nut. Olen näh­nyt mo­nia ko­ris­te-esi­nei­tä, jot­ka on muo­toil­tu van­hois­ta ate­ri­mis­ta, mut­ta en ole raas­ki­nut lu­sik­kaa­ni muo­toil­la.

Aloin it­se syö­dä vuo­den ikäi­se­nä. En ol­lut vie­lä täyt­tä­nyt yh­tä vuot­ta, kun äi­ti läh­ti lai­tok­sel­le syn­nyt­tä­mään. äi­din siel­lä ol­les­sa en an­ta­nut ke­nen­kään syöt­tää mi­nua, ei kel­van­nut isä, iso­sis­ko, mum­mo ei­kä ko­din­hoi­ta­ja­kaan. Lu­si­koin it­se. Kun äi­ti tuli ko­tiin pik­ku­vel­jen kans­sa, hä­nen­kään ei tar­vin­nut tart­tua lu­sik­kaan mi­nua syöt­tääk­seen.

Tuo lu­sik­ka tuo mie­lee­ni var­hai­sia lap­suus­muis­to­ja. Kä­vim­me usein lä­hel­lä ole­vas­sa kum­mi­las­sa, jon­ka pi­ha­maal­la tuok­sui­vat ha­ju­her­neet ja ome­na­puut le­vit­te­li­vät ok­si­aan. Siel­lä mi­nua hel­li­tel­tiin. Per­heen isot po­jat hy­pit­te­li­vät il­maan ja leik­ki­vät kans­sa­ni. Muis­ti­ku­vis­sa­ni ovat nuo het­ket, pi­ha­pii­ri ja si­säl­tä­kin muis­tan jon­kin huo­neen. Kun kä­vin kum­mi­tä­ti­ä­ni kat­so­mas­sa hä­nen vii­mei­si­nä vuo­si­naan hoi­to­ko­dis­sa, vein kim­pun ha­ju­her­nei­tä. Hä­nel­le­kin tuli mie­leen se ko­ti­pi­ha Jy­väs­ky­läs­sä So­pu­ka­dul­la. Kum­mi­tä­din kä­det ojen­tui­vat rak­kaas­ti mi­nua ha­laa­maan. Muis­tot yh­dis­ti­vät kyy­ne­lei­hin as­ti.

Sitä en sen si­jaan it­se muis­ta, mi­ten her­kut­te­lin kum­mi­las­sa. Kun py­syin sei­so­mas­sa, mi­nul­la oli mo­nes­ti ta­pa­na ava­ta keit­ti­ös­sä lu­sik­ka­laa­tik­ko. Ei suin­kaan sik­si, et­tä oli­sin le­vi­tel­lyt siel­tä kaik­ki ta­va­rat lat­ti­al­le, vaan otin siel­tä yh­den lu­si­kan. Kat­soin kum­mi­tä­tiin ve­to­a­vas­ti ja pyy­sin:

– Poi­ta!

Sain lu­sik­kaan voi­ta, jota tyy­ty­väi­se­nä mus­sut­te­lin. Ei­pä tai­tai­si ny­ky­lap­sen suus­sa mais­tua hy­väl­tä voi­no­ka­re. Ei­kä suin­kaan lap­sel­le tai­det­tai­si an­taa pelk­kää eläin­kun­nan ras­vaa suun täy­del­tä – voi kau­his­tus.

Sa­moi­hin ai­koi­hin kun minä lu­si­koin omal­la lu­si­kal­la­ni, oli isol­la sis­kol­la­ni ai­van eri­lai­nen lu­sik­ka­ko­ke­mus. Lap­sil­le an­net­tiin kou­lus­sa päi­vit­täin an­nos ka­lan­mak­sa­öl­jyä. Se kat­sot­tiin tar­peel­li­sek­si so­ta­vuo­sien jäl­keen. Sil­loin tun­net­tiin ka­lan­mak­sa­öl­jyn mo­ni­puo­li­set ra­vin­to­ai­neet, joi­den mää­riä mo­net ny­kyi­sin­kin las­ke­vat. Opet­ta­ja ti­put­ti ka­lan­mak­sa­öl­jyä pul­los­ta alu­mii­ni­lu­sik­kaan, mut­ta kaik­ki sai­vat sa­mas­ta lu­si­kas­ta. Sis­kos­ta­ni lu­sik­ka oli niin epä­miel­lyt­tä­vän ma­kui­nen ja muu­ten­kin epä­miel­lyt­tä­vä, et­tä äi­ti siis­ti­nä ih­mi­se­nä an­toi hä­nel­le oman lu­si­kan kou­luun mu­kaan. Opet­ta­ja sal­li oman lu­si­kan käy­tön.

Keit­ti­ön ik­ku­nas­ta näen, et­tä pi­haan saa­puu ko­ti­a­vun au­to. Tun­nen ne van­huk­set, joi­den luo­na käy­dään sään­nöl­li­ses­ti. Vie­lä he syö­vät it­se, mut­ta tar­vit­se­vat ruu­an läm­mi­tyk­seen­kin toi­sen ih­mi­sen. Olen käy­nyt sel­lais­ten­kin van­hus­ten luo­na, joil­le on tar­vin­nut lu­si­kal­la syöt­tää vel­li. Hei­dän elä­män­sä on pa­lan­nut var­hai­seen lap­suu­teen. On tyy­dyt­tä­vä sii­hen, mitä hoi­ta­ja an­taa.

Lap­sen syöt­tä­mi­nen vaa­tii mo­nes­ti kär­si­väl­li­syyt­tä, luo­vuut­ta ja päät­tä­väi­syyt­tä. Vie­lä enem­män vaa­tii mie­les­tä­ni iäk­kään tai sai­raan syöt­tä­mi­nen. Sii­hen tar­vi­taan myös läm­min­tä hie­no­tun­tei­suut­ta, kun hau­ras­tu­nut ih­mi­nen on täy­sin tois­ten avun va­ras­sa.

Olen niis­sä ti­lan­teis­sa tun­te­nut kii­tol­li­suut­ta sii­tä­kin, et­tä saan va­li­ta it­se, mitä syön, ja omal­la kä­del­lä­ni nos­taa lu­si­kan suu­hu­ni.

Mo­nes­ti ke­ho­te­taan ot­ta­maan lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Sa­non­ta si­säl­tää pal­jon. Var­sin­kin tuo kau­nis käsi. Se­hän ei tar­koi­ta ul­ko­nä­öl­tään kau­nis­ta kät­tä, vaan kau­nis-sa­nal­la on ol­lut alun­pe­rin laa­ja mer­ki­tys.

Ajat­te­len, et­tä sa­non­ta en­nen kaik­kea tar­koit­taa tyy­ty­mis­tä, so­peu­tu­mis­ta uu­teen ti­lan­tee­seen, mut­ta myös vas­tuun ot­ta­mis­ta omas­ta teh­tä­väs­tä. Sii­nä lu­si­koi­mi­ses­sa on ai­mo an­nos päät­tä­väi­syyt­tä­kin. Sa­non­ta kuu­luu ny­kyi­sin usein ”kau­niis­ti kä­teen”.

Mo­nes­ti elä­män var­rel­la on tar­vin­nut ot­taa lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen. Ruo­ka on riit­tä­nyt. An­ne­tut teh­tä­vät ja vas­tuu ovat ol­leet yleen­sä mie­lui­sia, mut­ta on nii­tä jos­kus ol­lut työ­läs­tä­kin niel­lä.

Nyt pi­ha­maal­le pö­räh­tää toi­nen­kin au­to. Koh­ta tup­sah­taa oves­ta­ni tut­tu tu­li­ja uh­ku­en nuo­ruut­ta ja elä­män­voi­maa. Hän on juu­ri val­mis­tu­nut am­mat­tiin ja in­toa pur­su­ten aloit­ta­nut uu­sis­sa teh­tä­vis­sä. Kou­lu­maa­il­ma tuo­ree­na ja elä­vä­nä on jut­tu­tuo­ki­os­sam­me läs­nä. Tun­nen taas nuor­tu­va­ni.

Py­sy­köön lu­sik­ka kau­niis­ti tä­män rak­kaan vie­raa­ni kä­des­sä.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
AiliPasanen

Ko­ro­na-ajan miet­tei­tä

1.6.2021 9.15
AiliPasanen

Luon­non kau­neu­den ma­te­ma­tiik­kaa

17.5.2021 7.05
AiliPasanen

Vii­mei­sen ker­ran

20.4.2021 7.00
AiliPasanen

Kä­sien kos­ke­tuk­sia

20.3.2021 7.05
AiliPasanen

Syn­ty­mä­päi­vän iloa

13.2.2021 7.30
AiliPasanen

On­nea ja Ju­ma­lan siu­naus­ta

16.1.2021 7.30
AiliPasanen

Lap­si on ai­nut­ker­tai­sen ar­vo­kas

13.12.2020 7.00
AiliPasanen

”Minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­nein on”

13.11.2020 6.05
AiliPasanen

Lah­jois­ta pa­ras

12.10.2020 7.30
AiliPasanen

Sa­haa­van ros­von met­säs­tys­tä

10.9.2020 6.00
AiliPasanen

"Eh­ti­nyt on­ko jo elo­kuu?"

16.8.2020 6.15
AiliPasanen

Ik­ku­noi­ta

5.8.2020 6.00
AiliPasanen

Puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten

12.7.2020 6.00
AiliPasanen

Muis­to­laat­ta pik­ku­vel­jel­le

17.6.2020 6.00
AiliPasanen

Eris­tyk­ses­tä va­pau­teen

20.5.2020 6.05
AiliPasanen

Ilo­ja tä­hän päi­vään

21.4.2020 6.40
AiliPasanen

Au­rin­gon­pi­men­nyk­siä

22.3.2020 6.25
AiliPasanen

Ra­haa kä­tei­se­nä – ko­lik­ko­ja pus­sis­sa

17.2.2020 6.05
AiliPasanen

Nä­ke­vin sil­min

18.1.2020 6.00
AiliPasanen

Täs­sä iäs­sä – sii­nä iäs­sä

4.12.2019 6.58
AiliPasanen

On­ko si­nul­la ikä­vä?

6.11.2019 6.55
AiliPasanen

Ris­tien ker­to­maa

5.9.2019 6.48
AiliPasanen

Mi­nun nos­tal­gi­nen sau­na­pol­ku­ni

31.7.2019 12.27
AiliPasanen

Nau­ru tyrs­kyy ja kup­lii

13.7.2019 6.17
AiliPasanen

Sy­ree­ne­jä Sor­ta­va­las­sa

3.6.2019 6.29
AiliPasanen

Uu­si kir­ja vie lu­ki­jan tun­tu­reil­le, La­es­ta­diuk­sen mat­kas­sa

14.5.2019 6.22
AiliPasanen

Kyy­nel­ten jäl­keen kir­kas­tuu

23.4.2019 6.39
AiliPasanen

Myö­tä­tun­toa ja hel­lyyt­tä

7.4.2019 6.10
AiliPasanen

Lin­tu­ko­don lem­pe­äs­sä suo­jas­sa

14.3.2019 6.34
AiliPasanen

Ta­ri­noi­ta ys­tä­vyy­des­tä

12.2.2019 6.32
AiliPasanen

On­ko se tyl­sää?

9.1.2019 6.43
20.6.2021

Jee­sus sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. Men­kää ja tut­ki­kaa, mitä tämä tar­koit­taa: 'Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja." Matt. 9:12-13

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies