Ta­pa­sin joi­ta­kin vuo­sia sit­ten nai­sen, joka opet­ti mi­nul­le pal­jon elä­mäs­tä. Hä­nel­lä oli ai­vo­kas­vain, jota oli lei­kat­tu mon­ta ker­taa ja se oli myös uu­siu­tu­nut. Kas­vai­men ja sen hoi­to­jen myö­tä nai­nen oli so­keu­tu­nut ko­ko­naan.

Kes­kus­te­lu­het­ken ai­ka­na ih­met­te­lin, mi­ten nai­nen oli niin on­nel­li­sen ja tyy­ty­väi­sen oloi­nen. Ky­syin hä­nel­tä, et­tä mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä kai­ken tuon jäl­keen si­nus­ta huo­kuu va­loa ja läm­pöä, on­nel­li­suut­ta. Nai­nen vas­ta­si: ”Oli­sin voi­nut kuol­la jo lä­hes kym­me­nen vuot­ta sit­ten ai­vo­kas­vai­men ta­kia. Pel­kä­sin, et­tä en tule kos­kaan nä­ke­mään lap­sen­lap­si­a­ni. Olen on­nel­li­nen jo­kai­ses­ta päi­väs­tä, jon­ka elän ja sii­tä, et­tä saan vie­lä ta­va­ta lap­si­a­ni ja pi­del­lä lap­sen­lap­sia sy­lis­sä­ni ja kuun­nel­la hei­dän jut­tu­jaan.”

Tämä py­säyt­ti mi­nut. Osaan­ko it­se ol­la kii­tol­li­nen elä­män lah­jas­ta? Osaan­ko iloi­ta jo­kai­ses­ta nou­se­vas­ta ja las­ke­vas­ta au­rin­gos­ta elä­mä­ni päi­vi­nä? Kan­nat­taa­ko tuh­la­ta elä­mään­sä kat­ke­ruu­teen ja it­se­sää­liin vai voi­sin­ko mie­luum­min vah­vis­taa nii­tä asi­oi­ta, jot­ka ovat hy­vin? Voi­sin­ko omal­la asen­teel­la­ni li­sä­tä lä­heis­te­ni ja omaa hy­vin­voin­tia?

Ju­ma­la voi sal­lia ih­mi­sil­le mo­nen­lai­sia elä­män­ko­ke­muk­sia ja -koh­ta­loi­ta. Har­va meis­tä sel­vi­ää koko elä­män­sä il­man mi­tään ko­et­te­le­muk­sia. Ai­na ei ole help­po tyy­tyä omaan osaan­sa. Ih­mi­nen jou­tuu nöyr­ty­mään it­se­ään suu­rem­pien oh­jak­sien oh­jat­ta­vak­si. Ei ole help­poa ai­na aja­tel­la: ”Ta­pah­tu­koon si­nun tah­to­si.” Me ih­mi­si­nä em­me näe etu­kä­teen omaa elä­määm­me alus­ta lop­puun as­ti, se on yk­sin Ju­ma­lan tie­dos­sa. Mei­dän teh­tä­vä­näm­me on as­tua sitä pol­kua, joka meil­le on osoi­tet­tu. On hyvä ru­koil­la Ju­ma­lal­ta voi­maa kes­tää ko­e­tuk­set. Kun­pa muis­tai­sim­me myös kiit­tää saa­mis­tam­me hy­vis­tä asi­ois­ta.

Täl­lä het­kel­lä voin ol­la kii­tol­li­nen mo­nis­ta asi­ois­ta. Mi­nul­la on lä­hei­siä ja ys­tä­viä. Ke­vään he­rää­mi­nen ja tu­le­van ke­sän odot­ta­mi­nen tuo­vat myös suur­ta iloa. Olen tä­hän het­keen as­ti saa­nut säi­lyä Ju­ma­lan lap­se­na, hä­nen val­ta­kun­tan­sa yh­tey­des­sä, vaik­ka mo­net myrs­kyt ovat pau­han­neet mei­tä lä­hel­lä. Ru­koi­len sitä, et­tä us­kos­ta luo­pu­neet lä­hei­set­kin sai­si­vat vie­lä tä­män us­kon lah­jan sy­dä­meen­sä.

Olen ker­ran ai­em­min­kin lait­ta­nut blo­gi­kir­joi­tuk­se­ni yh­tey­teen lau­lun ”Kii­tän elä­mäs­tä”. Sil­ti ha­lu­an sen vie­lä uu­del­leen­kin tä­hän liit­tää.

”Kii­tän elä­mäs­tä tä­nään, Her­ra­ni,

kaik­ki päi­vät ovat suur­ta lah­jaa­si.

An­noit ei­lis­päi­vän, va­lot, var­jot sen

par­haak­se­ni joh­dit kai­ken hal­li­ten.

Tä­hän päi­vään kan­noit ar­mon voi­mal­la.

Sii­hen tah­don myös­kin tä­nään tur­va­ta.

Tun­te­ma­ton vie­lä huo­mi­sen on tie,

mut­ta, Isä, tie­dän: ko­tiin­päin se vie.

Kir­jas­sa­si ovat kaik­ki päi­vä­ni,

myös se het­ki, mil­loin päät­tyy mat­ka­ni.

Au­ta, et­tä sil­loin kans­sa py­hien

saan myös minä al­kaa iki­kii­tok­sen.” (Sl 311.)