JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Sittenkin suviseuroihin

14.7.2016 6.13

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160714061300

Ta­pah­tui ih­me. Mie­les­sä­ni olin jo asen­noi­tu­nut jää­mään ko­tiin su­vi­seu­rois­ta. Olin sai­ras­tel­lut koko al­ku­ke­sän. Ra­ha­ti­lan­teem­me oli sel­lai­nen, et­tä em­me pys­ty­neet va­raa­maan asun­to­vau­nua tai -au­toa su­vi­seu­ra­reis­sua var­ten. Mie­tim­me, et­tä mies ja po­jat kyl­lä pär­jäi­si­vät telt­ta­ma­joi­tuk­sel­la siel­lä, mut­ta mi­nun ei kan­nat­tai­si toi­pi­laa­na läh­teä telt­ta­reis­sul­le.

Vaik­ka yri­tin it­se­ä­ni skar­pa­ta ko­ti­su­vi­seu­roi­hin, niin sil­ti joku hai­keus kai­her­si mie­len­poh­jal­la. Olin koko ju­han­nus­vii­kon­lo­pun ko­to­na ja eh­din jo miet­tiä, et­tä mi­nul­la jää tänä ke­sä­nä kaik­ki isot seu­rat vä­liin. Jäm­sän opis­to­seu­ro­jen ai­kaan oli­si rip­pi­kou­lu­lai­sem­me kon­fir­maa­tio, jo­ten Jäm­sään­kään en pää­si­si. Ky­se­lin mie­les­sä­ni, et­tä mi­kä­kö­hän on Tai­vaan Isän tar­koi­tus. Pyy­sin voi­mia tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa, jos jou­tui­sin jää­mään ko­tiin. Sa­mal­la pyy­sin myös näyt­tä­mään, jos sit­ten­kin oli­si mah­dol­li­suus pääs­tä su­vi­seu­roi­hin.

Su­vi­seu­ra­vii­kon kes­ki­viik­ko­na kä­vin päi­väl­lä kau­pas­sa os­ta­mas­sa meil­le ko­tiin jää­vil­le ruo­kia vii­kon­lo­pun ajak­si, kos­ka jou­tui­sim­me ole­maan il­man au­toa ko­to­na su­vi­seu­ro­jen ajan. Kaup­pa­reis­sul­la ta­pa­sin us­ko­vai­sen per­hee­näi­din, jon­ka tie­sin jää­vän per­hei­neen ko­tiin. Hän ky­syi, läh­dem­me­kö me su­vi­seu­roi­hin. Ker­roin, et­tä mies­vä­ki läh­tee tel­tal­la ja minä jään tyt­tö­jen kans­sa ko­tiin, kos­ka meil­lä ei nyt ol­lut va­raa vuok­ra­ta vau­nua tai au­toa. Hän sa­noi: ”Ot­ta­kaa mei­dän vau­nu ja läh­te­kää sil­lä!” En ol­lut us­koa kor­vi­a­ni. Pyör­ryt­ti. Jou­duin ky­sy­mään, et­tä mitä oi­kein sa­noit­kaan. Hän tois­ti sa­man. Nie­les­ke­lin ja lu­pa­sin, et­tä mie­tim­me asi­aa.

Me­nin ko­tiin ja ky­syin mie­hel­tä­ni, et­tä saam­me­ko sit­ten­kin läh­teä tyt­tö­jen kans­sa mu­kaan su­vi­seu­roi­hin. Hän näyt­ti kum­mas­tu­neel­ta. Ker­roin, et­tä meil­le tar­jot­tiin asun­to­vau­nua lai­nak­si. Mei­dän ei tar­vin­nut kau­aa miet­tiä rat­kai­sua. Aloim­me pak­kaa­maan vim­ma­tul­la vauh­dil­la ja muu­ta­man tun­nin ku­lut­tua olim­me jo tien pääl­lä. Vaik­ka olin hy­vin vä­sy­nyt ja pai­kat oli­vat ki­pe­ä­nä pak­kaa­mi­ses­ta, niin val­ta­va kii­tol­li­suus täyt­ti mie­len. Olim­me mat­kal­la su­vi­seu­roi­hin! Tämä oli to­si­aan ih­me, jota en hei­kol­la us­kol­la­ni oli­si voi­nut us­koa to­dek­si.

Yö­vyim­me mat­kan var­rel­la ja tors­tai­na il­ta­päi­väl­lä saa­vuim­me Tor­ni­oon. Oli jän­nit­tä­vää näh­dä en­sim­mäi­set su­vi­seu­ra­o­pas­teet tien var­res­sa. Seu­ra-alu­et­ta lä­hes­ty­es­säm­me tun­sin sen sa­man ki­hel­möin­nin kuin ai­ka­naan pik­ku­tyt­tö­nä tun­sin; ai­van koh­ta nä­kyi­si seu­ra-alue. Kuka nä­kee en­sim­mäi­se­nä ison tel­tan? Saim­me so­pi­van pai­kan in­va-alu­eel­ta, jos­sa lä­hes kaik­ki pal­ve­lut oli­vat lä­hel­lä ja jos­sa pys­tyi­sin käy­mään usei­ta ker­to­ja päi­väs­sä le­pää­mäs­sä asun­to­vau­nul­la.

Su­vi­seu­rois­sa, tu­han­sien ja tu­han­sien seu­ra­vie­rai­den kes­kel­lä, tun­sin jäl­leen ker­ran ole­va­ni kei­taal­la, mat­kal­la tai­vaa­seen. Täl­lä kei­taal­la sai mil­loin ta­han­sa py­säh­tyä kuun­te­le­maan Ju­ma­lan sa­naa, naut­tia sitä tut­tua ja muut­tu­ma­ton­ta ”eväs­tä”, jon­ka tur­vin on hyvä ja tur­val­lis­ta teh­dä mat­kaa. Seu­ra­pu­hei­den vä­lil­lä lau­le­tut Sii­o­nin lau­lut ja vir­ret vah­vis­ti­vat tuo­ta iki­ai­kais­ta sa­no­maa sekä su­vi­seu­ro­jen tun­nuk­se­na ole­vaa lau­set­ta: ”On­ne­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa.”

Näi­hin­kin su­vi­seu­roi­hin mah­tui mo­nen­lai­sia koh­taa­mi­sia. Seu­ra­vie­rai­den jou­kos­sa jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä oli oma ta­ri­nan­sa. Oli ko­ke­muk­sia yk­si­näi­syy­des­tä, sai­rauk­sis­ta, ison tai pie­nem­män per­heen tai per­heet­tö­myy­den tuo­mas­ta ilos­ta ja kuor­mis­ta, avi­oe­ros­ta, jon­kun lä­hei­sen al­ko­ho­lis­mis­ta, uu­pu­muk­ses­ta. Sain usei­ta ker­to­ja ja­kaa aja­tuk­sia ja ko­ke­muk­sia koh­ta­lo­to­ve­ri­ni, au­to-on­net­to­muu­des­sa ai­vo- ja nis­ka­vam­man saa­neen per­hee­näi­din kans­sa. Mei­dän mo­lem­pien elä­mä oli muut­tu­nut pal­jon on­net­to­muu­den ta­kia, jo­ten ym­mär­sim­me hy­vin toi­si­am­me ja saim­me ol­la tu­ke­na toi­nen toi­sel­lem­me. Sa­mal­la myös puo­li­som­me sai­vat ju­tel­la kes­ke­nään omis­ta aja­tuk­sis­taan ja tun­te­muk­sis­taan. Myös mo­nien mui­den ys­tä­vien ja tut­tu­jen koh­taa­mi­nen toi ilon, joka tun­tui sy­väl­lä sy­dä­mes­sä.

Jär­jes­tim­me per­jan­tai-il­lak­si seu­ra-alu­eel­la ta­paa­mi­sen myös sen ys­tä­vä­po­ru­kan kans­sa, joka muo­dos­tui yli 20 vuot­ta sit­ten Hel­sin­gis­sä. Näi­den kah­den vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na mo­net tuo­hon ys­tä­vä­jouk­koon kuu­lu­vat oli­vat avi­oi­tu­neet ja saa­neet lap­sia. Osal­la ei ol­lut per­het­tä. Vuo­det oli­vat tuo­neet mo­nil­le ilois­ten ta­pah­tu­mien li­säk­si eri­lai­sia haas­tei­ta, jopa hy­vin va­ka­via elä­män­koh­ta­loi­ta. Oli py­säyt­tä­vää, kun ta­paa­mi­seen pää­si myös ys­tä­väm­me, joka kak­si vuot­ta sit­ten hal­vaan­tui ta­pa­tur­mai­ses­ti ko­ko­naan. Hän oli pääs­syt su­vi­seu­roi­hin vai­mon­sa ja 9 lap­sen­sa kans­sa päi­vä­sel­tään. Kes­kus­te­luis­sa hä­nen kans­saan vaih­te­li­vat it­ku ja nau­ru, ilo ja suru. On vai­kea ym­mär­tää, mikä on ol­lut Ju­ma­lan tar­koi­tuk­se­na hä­nen koh­dal­laan. Ta­pah­tu­ma on pu­hu­tel­lut sy­väs­ti lä­hei­siä, su­ku­lai­sia ja kaik­kia hä­net tun­te­via ih­mi­siä. Ys­tä­väm­me ai­ka ei ol­lut tar­koi­tet­tu päät­ty­vän tuo­hon ta­pa­tur­maan, vaan hän sai jää­dä hen­kiin. Tä­män ilon rin­nal­la on kul­ke­nut kui­ten­kin koko ajan suru vai­ke­as­ta vam­mau­tu­mi­ses­ta ja sen tuo­mis­ta haas­teis­ta. Mo­net ru­kouk­set ja huo­kauk­set ovat läh­te­neet Tai­vaan Isäl­le, et­tä hän vie­lä siu­nai­si ja aut­tai­si hei­dän per­het­tään ja an­tai­si voi­maa us­kon­kil­voi­tuk­seen. Ta­paa­mi­ses­sa hä­nen lä­hel­lään oli­vat ys­tä­vien li­säk­si hä­nen kal­li­sar­voi­nen per­heen­sä sekä hä­nen si­sa­ruk­si­aan per­hei­neen, kuin tur­va­na ja suo­ja­na. Sitä nä­kyä ei voi­nut sil­mät kos­tu­mat­ta kat­sel­la.

Vii­kon­lo­pun ai­ka­na ta­pa­sin myös säh­kö­pyö­rä­tuo­lil­la kul­ke­van vel­je­ni ja hä­nen vai­mon­sa, jot­ka pää­si­vät myös päi­vä­sel­tään käy­mään su­vi­seu­rois­sa. Minä ja vel­je­ni vam­mau­duim­me ai­ka­naan ta­pa­tur­mis­sa sa­ma­na vuon­na, muu­ta­man kuu­kau­den vä­lein. Vaik­ka olim­me vii­koit­tain soi­tel­leet vel­je­ni kans­sa, oli ilo ta­va­ta myös kas­vok­kain. So­vim­me ta­paa­mi­sen myös kum­mi­tyt­tö­ni kans­sa, ja hän tu­li­kin pai­kal­le kä­sik­käin tuo­reen seu­rus­te­lu­kump­pa­nin­sa kans­sa, mo­lem­mat sä­deh­ti­väs­ti hy­myil­len. Tämä ilo ja on­ni oli hy­vin tart­tu­vaa ja teki hy­vää myös meil­le muil­le pai­kal­la ole­vil­le. Siu­naa­vin aja­tuk­sin jäin hei­tä ja hei­dän yh­teis­tä mat­kaan­sa ajat­te­le­maan. Iloi­nen koh­taa­mi­nen oli myös rak­kaan ys­tä­vä­ni kans­sa, jo­hon tu­tus­tuin vas­ta ai­kui­si­äl­lä. Meil­lä on eri­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta huo­li­mat­ta pal­jon yh­tei­siä mie­len­kiin­non koh­tei­ta. Tä­män ys­tä­vän kans­sa olin kul­ke­nut vii­me vuo­si­na niin Hel­sin­gin ka­tu­ja kuin ai­van poh­joi­sim­man Suo­men ja Nor­jan tun­tu­rei­ta­kin. Hä­nel­le­kin toi­von Ju­ma­lan siu­naus­ta tu­le­vaan muut­toon ja uu­teen elä­män­vai­hee­seen.

Läh­din su­vi­seu­rois­ta kii­tol­li­se­na ja mon­ta koh­taa­mis­ta rik­kaam­pa­na. Saim­me vie­lä käy­dä ihas­te­le­mas­sa Tor­ni­on­jo­en kau­nii­ta mai­se­mia ja La­pin va­loi­saa ja vä­ri­käs­tä ke­sää te­ke­mäl­lä pie­nen mut­kan myös Ruot­sin puo­lel­la. Poi­kien ka­las­tel­les­sa seu­ra­sin pit­kään ran­nal­la len­te­le­viä per­ho­sia ja mui­ta sii­vek­käi­tä. Mie­tin, et­tä elä­mäm­me on yh­tä kau­nis ja hau­ras kuin per­ho­sen len­to ja se voi päät­tyä tai muut­tua mil­lä het­kel­lä hy­vän­sä. Kun­pa osai­sin elää jo­kai­sen het­ken ja elä­män­vai­heen kat­ke­roi­tu­mat­ta ja Ju­ma­laan tur­va­ten sekä ker­ran on­nel­li­se­na um­mis­taa sil­mä­ni täl­le ajal­le.

Su­vi­seu­rois­sa kai­kui voi­mak­kaa­na myös Sii­o­nin lau­lu 233, jos­sa ker­ro­taan su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­sees­ta:

”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, oi ar­mol­li­nen Ju­ma­la.

Maan pääl­lä tur­vaan otit mi­nut, näin olet tur­va ai­noa.

Jos käyn­kin tie­tä vai­ke­aa, kä­te­si oh­jaa, ta­lut­taa.

Jos nään­tyi­si­kin vai­van al­la niin ruu­mii­ni kuin sie­lu­ni,

ei ole val­taa kuo­le­mal­la, kun sinä olet toi­vo­ni.

Kal­lio olet sy­dä­men, osa­ni ian­kaik­ki­nen.

Lä­hel­lä Her­raa, Ju­ma­laa­ni on ai­na mi­nun on­ne­ni.

Näin tur­vaan si­nuun, aut­ta­jaa­ni, ja ker­ron ar­mo­töis­tä­si.

Si­nul­le kii­tos, et­tä saan tie­tä­si käy­dä kun­ni­aan.”

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
2.3.2024

Hyvä ja oikeamielinen on Herra, hän neuvoo syntisille tien. Ps. 25:8

Viikon kysymys