JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pelkoa ja lohdutusta

16.4.2016 7.00

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160416070000

Muis­tat­ko näh­nee­si ku­van, jos­sa en­ke­li ta­lut­taa pien­tä tyt­töä ja poi­kaa vaa­ral­li­sel­ta näyt­tä­vän sil­lan yli? Lap­set näyt­tä­vät sil­tä, et­tä il­man en­ke­liä he ei­vät mil­lään us­kal­tai­si jat­kaa mat­kaa eteen­päin. Va­loi­san ja tur­val­li­sen nä­köi­nen en­ke­li kui­ten­kin luo hei­hin loh­tua ja tur­vaa, ja he näyt­tä­vät sel­vi­ä­vän tuos­ta vai­ke­as­ta ti­lan­tees­ta. Ai­hees­ta­han on teh­ty myös lau­lu Maan kor­ves­sa kul­ke­vi lap­so­sen tie. En tie­dä, kum­pi on ol­lut en­sin, kuva vai sa­nat, mut­ta hy­vin ne täy­den­tä­vät toi­si­aan.

Muis­te­len, et­tä meil­lä oli­si lap­suus­ko­dis­sa ol­lut tuo en­ke­li­ku­va tau­lu­na sei­näl­lä. Myö­hem­min olen lu­kui­sia ker­to­ja elä­män­pol­ku­ni var­rel­la näh­nyt sa­man ku­van eri yh­teyk­sis­sä. Ai­na se on tuo­nut läm­pi­män läi­käh­dyk­sen mie­leen, luo­nut tur­vaa huo­lien ja pel­ko­jen kes­kel­lä. On tul­lut tun­ne, et­tä mi­nun ei tar­vit­se yk­sin sel­vi­tä vai­keuk­sis­ta.

Kun olin it­se tuon ku­van ty­tön ko­koi­nen, pel­kä­sin hir­ve­äs­ti ir­ral­laan ole­via iso­ja koi­ria. Tuo pel­ko saat­toi tul­la sii­tä, kun olin ke­rää­mäs­sä vat­tu­ja ko­ti­ni lä­hi­met­säs­sä ja yh­täk­kiä iso koi­ra tuli ihan lä­hel­le hauk­kua lous­kut­ta­maan mi­nul­le. Olin täy­sin suo­ja­ton ja yl­lä­tet­ty, en­kä pääs­syt sii­tä mi­hin­kään kar­kuun. Syvä kau­hu val­ta­si mi­nut, ja kan­gis­tuin pai­kal­le­ni. On­nek­se­ni koi­ran omis­ta­ja tuli het­ken ku­lut­tua kut­su­maan koi­raan­sa, ja se läh­ti pois. Pit­kään ai­kaan en us­kal­ta­nut liik­kua pai­kal­ta­ni. Tuo ti­lan­ne jät­ti pit­käk­si ai­kaa jon­kin­lai­sen va­ro­vai­suu­den ja pe­lon mui­ta­kin iso­ja koi­ria koh­taan.

Toi­nen pe­lon ai­he lap­se­na oli uko­nil­ma. Sen mah­ta­vuus ja hal­lit­se­mat­to­muus loi epä­var­muut­ta ja pel­koa sii­tä, mi­hin sa­la­ma seu­raa­vak­si is­kee ja mitä tu­ho­ja sii­tä mah­taa­kaan seu­ra­ta. Jos­sain vai­hees­sa sain voi­tet­tua tuon pel­ko­ni sil­lä, et­tä me­nin par­vek­keel­le tai pi­hal­le tois­ten kans­sa kat­se­le­maan uk­ko­sen möy­ry­ä­mis­tä tai­vaal­la. Pe­lon koh­taa­mi­nen il­mei­ses­ti aut­toi hal­lit­se­maan tun­net­ta.

Elä­män­pol­ku­ni on ai­kui­se­na­kin kul­ke­nut mo­nen­lai­ses­sa maas­tos­sa. On ol­lut pal­jon ty­ve­niä ja sees­tei­siä jak­so­ja, mut­ta vä­lil­lä olen jou­tu­nut mel­ko ah­tai­siin­kin paik­koi­hin. Avi­o­lii­ton sol­mi­mi­nen ja per­heen kas­va­mi­nen on tuo­nut hui­kai­se­via ilon ja on­nen ai­hei­ta, mut­ta sa­mal­la myös huol­ta ja pel­koa sii­tä, mitä lä­hei­sil­le tai it­sel­le voi ta­pah­tua. Mu­kaan on mah­tu­nut myös va­ka­van sai­rau­den ja jopa kuo­le­man mah­dol­li­suu­den pel­ko­ja.

Kun sit­ten koh­ta­lo­kas ta­pa­tur­ma sat­tui, oli se elä­mä­ni voi­ma­kas kään­ne­koh­ta. Al­koi sel­viy­ty­mi­sen ja toi­pu­mi­sen uu­vut­ta­va­kin tie. Omat muis­ti­ku­va­ni ta­pa­tur­mail­las­ta ja seu­raa­vis­ta päi­vis­tä ja vii­kois­ta ovat ha­ta­ria. Yk­si asia on kui­ten­kin vah­vas­ti jää­nyt tun­ne­muis­tii­ni. Mi­nut vie­tiin ko­toa am­bu­lans­sil­la sai­raa­laan mel­ko huo­nos­sa kun­nos­sa. En pys­ty­nyt kä­ve­le­mään, pu­hu­maan, avaa­maan sil­mi­ä­ni en­kä hal­lit­se­maan ke­ho­a­ni. Kui­ten­kin koin, et­tä hoi­to­hen­ki­lö­kun­ta ei ot­ta­nut ti­laa­ni va­ka­vas­ti. Vaik­ka en pys­ty­nyt juu­ri­kaan kom­mu­ni­koi­maan, kuu­lin kai­ken, mitä ym­pä­ril­lä­ni ta­pah­tui. Se oli pit­kä ja ah­dis­ta­va yö. Ru­koi­lin, jopa mie­les­sä­ni huu­sin Ju­ma­lal­le: "Au­ta mi­nua! Lä­he­tä mi­nul­le tu­kea ja tur­vaa!"

Kun sit­ten aa­mu­sel­la lo­pul­ta sain sil­mi­ä­ni avat­tua, sei­soi edes­sä­ni tut­tu us­ko­vai­nen sai­raan­hoi­ta­ja val­koi­ses­sa asus­saan. Hän sa­noi: "Rai­ja, si­nua on sat­tu­nut tosi pa­has­ti." Koin, et­tä hän ym­mär­si mi­nua. Val­ta­va hel­po­tuk­sen ja kii­tol­li­suu­den tun­ne val­ta­si mi­nut ja aloin it­keä. Tun­sin, et­tä olin saa­nut luok­se­ni en­ke­lin, vaik­ka tie­sin hä­nen ole­van elä­vä ih­mi­nen. Kun myö­hem­min ker­roin hä­nel­le tä­män ko­ke­muk­se­ni, hän sa­noi huo­man­neen­sa sen re­ak­ti­os­ta­ni.

Pari vuot­ta myö­hem­min ajoin au­toa ja py­säy­tin sen suo­ja­tien eteen, et­tä kou­lu­lai­set pää­si­si­vät tien yli. Ta­kaa tu­le­va au­toi­li­ja ei huo­man­nut, mitä edes­sä ta­pah­tui ja ajoi pe­rää­ni. Kun­to­ni ro­mah­ti uu­des­taan ja al­koi uu­si toi­pu­mi­sen tie. En mo­neen kuu­kau­teen pys­ty­nyt it­se aja­maan au­toa. Kun sit­ten jou­duin kul­ke­maan tois­ten kyy­dis­sä, olin kau­huis­sa­ni lii­ken­tees­sä. Pel­kä­sin koko ajan, kun au­tot tun­tui­vat tu­le­van lii­an lä­hel­le, et­tä koh­ta joku au­to tör­mäi­si taas.

Sitä pel­koa jou­duin työs­tä­mään kau­an, ja et­si­mäl­lä et­si­mään tur­val­li­suu­den ja luot­ta­muk­sen tun­tua. Sii­hen aut­toi­vat osal­taan myös au­tos­sa soi­vat Sii­o­nin lau­lut ja vir­ret, joi­den sa­no­ma oli loh­dul­li­nen. Lo­pul­ta opin ren­tou­tu­maan myös lii­ken­tees­sä – ja vä­lil­lä ha­ta­ras­ti­kin tur­vaa­maan sii­hen, et­tä mi­tään ei ta­pah­du Ju­ma­lan sal­li­mat­ta.

Toi­sen ker­ran elä­mäs­sä­ni koin en­ke­lin läs­nä­o­lon, kun keit­ti­ös­säm­me syt­tyi pie­ni tu­li­pa­lo. Olin käy­nyt avus­ta­ja­ni kans­sa kau­pas­sa, ja ko­ti­o­ven ava­tes­sa­ni si­säl­lä oli sank­ka savu. Kas­vo­ja suo­ja­ten me­nin keit­ti­öön kat­so­maan, mitä siel­lä oli ta­pah­tu­nut. Lie­del­lä oli pii­rak­ka­pel­ti pa­ta­la­pun pääl­lä ja levy oli va­hin­gos­sa nap­sah­ta­nut pääl­le. Kun nos­tin pel­tiä va­ro­vas­ti, lie­kit al­koi­vat nous­ta uh­kaa­vas­ti. Kuu­lin ta­kaa­ni oh­jeen: "Lai­ta levy pois pääl­tä."

Tein niin ja hei­tin li­säk­si sam­mu­tus­peit­teen lie­si­saa­rek­keen pääl­le. Juok­sin ulos ja soi­tin pa­lo­kun­nan. Kun pa­lo­mie­het hoi­ti­vat hom­man­sa ja ti­lan­ne oli hal­lin­nas­sa, pa­lo­pääl­lik­kö sa­noi, et­tä oi­kea al­ku­sam­mu­tus pe­las­ti koko ta­lon pa­la­mi­sel­ta. Kiit­te­lin myö­hem­min avus­ta­jaa­ni, kun hän oli an­ta­nut oi­ke­an oh­jeen le­vyn kat­kai­se­mi­ses­ta. Hän vas­ta­si: "En minä niin ole sa­no­nut." Ih­met­te­lin tätä. Il­lal­la nuk­ku­maan men­nes­sä­ni ja sil­mät sul­kies­sa­ni pa­la­sin mie­les­sä­ni uu­des­taan tuo­hon vaa­ra­ti­lan­tee­seen ja mie­tin, kuka oli an­ta­nut mi­nul­le tuon oh­jeen "Lai­ta levy pois pääl­tä." Val­ta­va kirk­kaus ja le­vol­li­suus val­ta­si mi­nut ja tun­sin, et­tä en­ke­li oli uh­kaa­vas­sa ti­lan­tees­sa ol­lut lä­hel­lä­ni. Sitä oli jär­jel­lä vai­kea kä­sit­tää.

Näi­tä ti­lan­tei­ta ja vai­hei­ta muis­tel­les­sa nou­see iso­ja tun­tei­ta mie­leen. Elä­män on täyn­nä vaa­ro­ja, mut­ta mi­nul­la ei sil­ti ole mi­tään hä­tää, kun on syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa. Ai­na tätä ei ole help­poa muis­taa. Jos­kus on mie­les­sä ol­lut vah­va­na­kin kuo­le­man­pel­ko. Mitä, jos mi­nut ote­taan pois in­hi­mil­li­ses­ti aja­tel­len lii­an nuo­re­na? En­tä jos me­ne­tän jon­kun rak­kaan lä­hei­se­ni? Mi­ten voin ja us­kal­lan koh­da­ta siir­ty­mi­sen ajas­ta ikui­suu­teen? On­ko se vaa­ral­li­nen tai pe­lot­ta­va het­ki? Kir­joi­tin ker­ran aa­mul­la he­rät­ty­ä­ni ru­non, joka toi loh­dun tuo­hon pel­koon:

Näin unen, jos­sa kuo­lin.

Kuo­le­man tart­tu­es­sa kä­des­tä­ni

ih­met­te­lin,

mik­si en pe­län­nyt tai vas­tus­tel­lut.

Vii­me het­ke­nä tun­sin le­vot­to­muut­ta,

mi­ten kes­täi­sin.

Kun lak­ka­sin hen­git­tä­mäs­tä,

le­vot­to­muus ka­to­si.

Il­maa ke­vy­em­pä­nä ja kirk­kaam­pa­na

lä­pi­kuul­ta­va­na

tun­sin, mi­ten nou­sin kirk­kau­teen.

Oli ih­meel­li­sen va­pau­tu­nut ja ke­vyt ol­la.

Kun­pa läh­tö ai­ka­naan

oli­si­kin noin ke­vyt ja iha­na.

Kun­pa oli­sin val­mis.

Mo­net tä­tä­kin blo­gi­teks­tiä lu­ke­vat ih­mi­set elä­vät myös fyy­si­sen tai psyyk­ki­sen sai­rau­den, vam­mau­tu­mi­sen, työt­tö­myy­den, yk­si­näi­syy­den tai muun ko­e­tuk­sen kes­kel­lä. Elä­män­pol­ku ei ole­kaan eden­nyt ta­sais­ta, va­loi­saa tie­tä, vaan eteen on tul­lut vai­kei­ta ko­et­te­le­muk­sia, jot­ka saat­ta­vat jos­kus tun­tua yli­voi­mai­sil­ta ja jopa us­ko­mi­sen es­teil­tä.

Ei ole help­poa ai­na luot­taa sii­hen, et­tä tur­va­na on Tai­vaan Isä, joka kyl­lä nä­kee ja tun­tee mei­dän tiem­me. Sil­loin saam­me ru­koil­la mat­kal­lem­me luot­ta­mus­ta ja Ju­ma­lan var­je­lus­ta sekä saat­to­mie­hen koh­taa­mis­ta ja vä­lit­tä­mis­tä vai­ke­al­la het­kel­lä. Ai­na ei löy­dy sa­no­ja, joil­la ta­voit­taa tu­kea tar­vit­se­van tun­ne­ti­lan, mut­ta läm­min kat­se, kos­ke­tus ja vä­lit­tä­mi­nen voi­vat tuo­da tur­val­li­sen olon: mi­nua ja mei­tä ei ole jä­tet­ty yk­sin. Jos­kus pie­ni­kin aut­ta­va ele voi nos­taa pa­him­mas­ta kuo­pas­ta, ja siel­tä voi taas pääs­tä as­ke­leen ver­ran eteen­päin.

Vii­me ai­koi­na ovat mo­nil­le ih­mi­sil­le luo­neet pel­koa maa­il­mal­la ja Suo­mes­sa­kin ta­pah­tu­neet kä­sit­tä­mät­tö­män pa­hat ja ikä­vät asi­at. Brys­se­lin ter­ro­ri-is­kut oli­vat ta­val­li­sel­le ih­mi­sel­le mah­dot­to­mia en­na­koi­da. Lii­an moni ih­mi­nen jou­tui it­se tai lä­hel­tä ko­ke­maan tuon ter­ro­ri-is­kun tu­hot ja seu­rauk­set. Myös mo­nia is­kua uu­tis­ten vä­li­tyk­sel­lä seu­ran­nei­ta raa­ka ta­paus on ah­dis­ta­nut ja pe­lot­ta­nut. Mis­sä jy­säh­tää seu­raa­vak­si? Olen­ko minä mah­dol­li­ses­ti sil­loin pai­kal­la, tai joku lä­hei­se­ni? Jou­dun­ko ra­joit­ta­maan me­ne­mi­si­ä­ni tai elä­mää­ni, et­ten jou­tui­si tuol­lai­seen ta­pah­tu­maan?

Yli­vies­kan kir­kon polt­ta­mi­nen tuli myös täy­te­nä yl­lä­tyk­se­nä. Mi­ten voi ih­mi­nen ta­hal­laan ai­heut­taa moi­sen tu­hon? Oli­ko ajal­li­sen ra­ken­nuk­sen ja esi­nei­den li­säk­si ih­mis­hen­kiä vaa­ras­sa? Mi­ten sel­vi­tään eteen­päin? Mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä ja pel­ko­ja voi tul­la mie­leen täl­lai­sia asi­oi­ta miet­ties­sä.

Kai­ken­lais­ten pel­ko­jen ja miet­tei­den kes­kel­lä saam­me sil­ti ol­la hy­väs­sä tur­vas­sa. Meil­lä ei ole mi­tään hä­tää, kun meil­lä on rau­ha Ju­ma­las­sa. Vaik­ka pa­hin pel­kom­me­kin to­teu­tui­si, ei se ole sat­tu­maa tai va­hin­ko.

Elä­mäl­lem­me on jo en­nal­ta mää­rät­ty al­ku ja lop­pu. Mu­reh­ti­mal­la em­me voi päi­vää­kään li­sä­tä sii­hen. Ju­ma­la on lu­van­nut ol­la lä­hel­läm­me jo­kai­se­na elä­mäm­me päi­vä­nä, ei­kä hän hyl­kää myös­kään kuo­le­man het­kel­lä.

Mi­nul­le on tul­lut rak­kaak­si Mar­jut Van­nak­sen sa­noit­ta­ma lau­lu Kii­tän elä­mäs­tä. Mei­dän ei tar­vit­se jat­ku­vas­ti miet­tiä tu­le­vaa, vaan saam­me ol­la kii­tol­li­sia elä­mäs­täm­me juu­ri täl­lä het­kel­lä.

Kii­tän elä­mäs­tä tä­nään, Her­ra­ni,

kaik­ki päi­vät ovat suur­ta lah­jaa­si.

An­noit ei­lis­päi­vän, va­lot, var­jot sen

par­haak­se­ni joh­dit kai­ken hal­li­ten.

Tä­hän päi­vään kan­noit ar­mon voi­mal­la.

Sii­hen tah­don myös­kin tä­nään tur­va­ta.

Tun­te­ma­ton vie­lä huo­mi­sen on tie,

mut­ta, Isä, tie­dän: ko­tiin­päin se vie.

Kir­jas­sa­si ovat kaik­ki päi­vä­ni,

myös se het­ki, mil­loin päät­tyy mat­ka­ni.

Au­ta, et­tä sil­loin kans­sa py­hien

saan myös minä al­kaa iki­kii­tok­sen.

(Uu­si lau­lu­kir­ja, Sl. 311)

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
13.11.2024

Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. 1. Kor. 15:42–43

Viikon kysymys