JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Mistä saisin sanoja?

16.5.2016 6.22

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420160516062200

Tä­män blo­gi­teks­tin aloit­ta­mi­nen on ol­lut vai­ke­aa. Mie­les­sä on pyö­ri­nyt ai­hei­ta, jois­ta olen ai­ko­nut kir­joit­taa. Sil­ti ai­na, kun olen is­tu­nut ko­neen ää­rel­le, sa­nat ovat ol­leet hu­kas­sa. Ne ovat jää­neet pyö­ri­mään jon­ne­kin näp­päin­ten ulot­tu­mat­to­miin, kuin kiu­sal­laan. Lo­pul­ta myös mie­les­sä keh­rän­neet ai­heet ovat len­näh­tä­neet pois.

Lo­pul­ta, mon­ta päi­vää var­si­nai­sen ”de­ad­li­nen” jäl­keen, is­tun taas ko­neel­le. Vie­lä­kään en ta­voi­ta sa­no­ja, jois­ta sai­sin teks­tiä ai­kaan. Me­nen Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen lu­ke­maan tois­ten kir­joit­ta­mia blo­ge­ja. Kir­joi­tuk­set osu­vat ja up­po­a­vat. Mi­ten tuo ja tuo­kin kir­joit­ta­ja osaa noin tai­ta­vas­ti ja kos­ket­ta­vas­ti aset­taa sa­nan­sa, luo­da suo­raan sy­dä­meen luo­taa­vaa teks­tiä? It­se en sii­hen pys­ty. Oma us­ko on jou­tu­nut ko­e­tuk­sel­le, jäl­leen ker­ran.

Oma va­ja­vai­suus ja ”van­ha osa”, in­hi­mil­li­nen mie­li, ovat taas nos­ta­neet pää­tään. En ole jak­sa­nut tyy­tyä osaa­ni. Ajoit­tain olen jak­sa­nut us­koa ja luot­taa, et­tä asi­at vie­lä jär­jes­ty­vät. Olen yrit­tä­nyt elää päi­vän ker­ral­laan, naut­tia elä­män lah­jas­ta. Vaik­ka olen­kin jo hy­väk­sy­nyt ko­ke­ma­ni on­net­to­muu­det mi­nul­le tar­koi­tet­tui­na, nii­tä seu­ran­neet ajal­li­set huo­let ovat sil­ti val­lan­neet mie­len. Mik­si Ju­ma­la ei ole näyt­tä­nyt rat­kai­su­ja pit­kään kuor­mit­ta­nei­siin ko­e­tuk­siin? Mik­si asi­oi­hin ei ole löy­ty­nyt oi­keu­den­mu­kai­sia rat­kai­su­ja? Mi­ten sel­vi­äm­me ta­lou­del­li­ses­ta ah­din­gos­ta? Pää­sem­me­kö tänä vuon­na ol­len­kaan Su­vi­seu­roi­hin?

Näis­sä miet­teis­sä lu­es­ke­len Päi­vä­mie­hen blo­gi­kir­joi­tuk­sia. Mo­net niis­tä osu­vat omiin tun­toi­hi­ni. Lo­pul­ta Juha Ha­ku­li­sen teks­ti Mik­si mei­tä ko­e­tel­laan? lo­pul­li­ses­ti py­säyt­tää mi­nut. Sii­tä löy­tyy poh­din­to­ja ja ana­ly­soin­tia juu­ri niis­tä miet­teis­tä, joi­den kans­sa olen vii­me ai­koi­na kamp­pail­lut. Me tar­vit­sem­me ko­e­tuk­sia, jot­ta meis­tä tu­li­si kes­tä­viä. ”Ja vaik­ka meil­tä otet­tai­siin­kin kaik­ki pois, niin em­me täl­löin kat­ke­roi­tui­si, sil­lä ei­hän meil­le mi­tään pi­tä­nyt­kään kuu­lua.”

Sy­dä­me­ni ja aja­tuk­se­ni lyö­vät het­ken tyh­jää. ”Sil­lä ei­hän meil­le mi­tään pi­tä­nyt­kään kuu­lua.” Avaan teks­tin­kä­sit­te­ly­oh­jel­man ja alan kir­joit­taa. Kun saan huo­let mie­les­tä ulos, jää sin­ne ti­laa kii­tok­sel­le.

Olen saa­nut viet­tää äi­tien­päi­vää oman rak­kaan per­hee­ni kans­sa. Jo­kai­nen per­heen­jä­sen on suu­ri lah­ja. Oma puo­li­so­kin näyt­tää ja tun­tuu tär­ke­äl­tä ja rak­kaal­ta. Vaik­ka ko­et­te­le­muk­set ovat ko­e­tel­leet suh­det­tam­me, niin Ju­ma­la on mei­tä aut­ta­nut eteen­päin. Mo­net rak­kaat ys­tä­vät ovat ol­leet tu­ke­nam­me ja jak­sa­neet kuun­nel­la huo­li­am­me. Heis­tä­kin olen ää­ret­tö­män kii­tol­li­nen.

Ul­ko­na ke­vät on vaih­tu­nut ke­säk­si. Olen saa­nut lä­hel­tä seu­ra­ta ke­vään he­rää­mis­tä ja al­ka­van ke­sän ih­mei­tä luon­nos­sa: kuun­nel­la, hais­tel­la, kat­sel­la ja tun­tea vuo­de­nai­ko­jen vaih­tu­mi­sen. Olen ko­ke­nut sii­tä suur­ta iloa ja rie­mua!

Muis­tan mie­les­sä­ni myös nii­tä ys­tä­vi­äm­me, jot­ka ei­vät ter­vey­ten­sä puo­les­ta pää­se enää kul­ke­maan met­sä­pol­ku­ja ja ki­vi­siä ran­to­ja. Toi­voi­sin pys­ty­vä­ni lä­het­tä­mään heil­le läi­käh­dyk­sen Ju­ma­lan hy­vyy­des­tä ja tu­le­vai­suu­den toi­vos­ta. Hil­jaa mie­les­sä­ni ru­koi­len heil­le kes­tä­vyyt­tä ja iloa, on­nen het­kiä. Mi­nul­la ei ole­kaan it­sel­lä­ni enää mi­tään ai­het­ta na­pis­ta.

Päi­vi Myl­ly­sen uu­des­ta ru­no­kir­jas­ta Et­tei mi­kään lau­lua sam­mut­tai­si (SRK 2016) löy­dän tä­hän het­keen so­pi­van ru­non:

Kuka meis­tä on val­mis ke­sään

Nos­ta kat­se maas­ta, kat­so tai­vaal­le

kuin­ka lin­nut ja pil­vet

lii­tä­vät

sel­lai­se­naan

Kuin­ka pui­den ok­sil­la

kuu­las lau­lu

ja valo

jo­kai­sen leh­den yl­lä.

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
15.7.2024

Hän loistaa valona, hän säteilee kirkkautta, hohde verhoaa hänen suuren voimansa. Hab. 3:4

Viikon kysymys