Aje­lin täs­sä tal­vi­se­na aa­mu­na taas mut­kai­sia tei­tä pit­kin ta­paa­maan van­hain­ko­dis­sa asu­vaa muis­ti­sai­ras­ta ys­tä­vää­ni. Olin en­sin aa­mul­la lait­ta­nut lap­set kou­luun ja vie­nyt nuo­rim­mai­sen es­ka­riin, ja sit­ten pa­lan­nut het­kek­si ko­tiin le­pää­mään. Oli se päi­vä vii­kos­ta, jol­loin olin ot­ta­nut ta­vak­si soit­taa ys­tä­väl­le­ni ja so­pia ta­paa­mi­ses­ta.

– Huo­men­ta! Mitä si­nul­le kuu­luu? Mi­ten jak­se­let?

– Juu ihan hy­vin. Mut mä en vaan ol­len­kaan tiiä mis­sä mä oon. Eh­kä tää on jos­sain Hel­sin­gis tai Van­taal.

– No tai­dat ol­la siel­lä sa­mas­sa pai­kas­sa kuin en­nen­kin. Voin­ko tul­la käy­mään?

– Juu il­man muu­ta. Näh­dään!

Näil­lä eväil­lä läh­din aje­le­maan ris­ti­rii­tai­sin miet­tein. Muis­te­lin pa­rin vuo­den ta­kais­ta tu­tus­tu­mis­tam­me kun­tou­tus­jak­sol­la. Asuim­me sa­mal­la paik­ka­kun­nal­la, jo­ten so­vim­me ta­paa­vam­me vie­lä kun­tou­tuk­sen jäl­keen­kin. Sii­tä läh­tien olin lä­hes vii­kot­tain ha­ke­nut hä­net ko­to­aan ja olem­me men­neet yh­des­sä syö­mään ja ui­maan van­hus­ten pal­ve­lu­ta­lol­le.

Vii­me syk­sy­nä tu­li­kin sit­ten sel­lai­nen ker­ta, et­tä kun me­nin ha­ke­maan hän­tä, hän kaa­tui por­tais­sa ja löi pään­sä tul­les­saan avaa­maan mi­nul­le ovea. Jou­duin soit­ta­maan am­bu­lans­sin, ja päi­vys­tys­käyn­nin jäl­keen hä­net sit­ten vie­tiin suo­raan van­hain­ko­tiin. Pu­heet oli­vat se­ka­via ei­kä hän enää yleen­sä tien­nyt mi­tään ym­pä­ris­tös­tään.

Mie­tin ajel­les­sa­ni, mitä hyö­tyä näis­tä käyn­neis­tä on. Muis­taa­ko hän lain­kaan enää käyn­ti­ni jäl­keen, et­tä olin siel­lä käy­nyt? On­ko mi­tään jär­keä käyt­tää ai­kaa ja voi­ma­va­ro­ja näi­hin reis­sui­hin? Ha­vah­duin aja­tuk­sis­ta­ni, kun lu­mi­au­ra oli­kin yh­täk­kiä edes­sä­ni, heit­ti lun­ta laa­jas­sa kaa­res­sa tien­var­sil­le ja le­vit­ti sa­mal­la suo­la­ra­kei­ta jäi­sel­le tiel­le. Sii­nä sit­ten kö­röt­te­lin vä­hän hi­taam­paa tah­tia lop­pu­mat­kan van­hain­ko­din pi­haan. Jä­tin au­ton park­ki­pai­kal­le ja me­nin si­sään.

Jo kau­kaa ys­tä­vä­ni huo­ma­si mi­nut ja huis­kut­ti iloi­ses­ti. Kos­ka oli hie­no tal­vi­päi­vä, läh­dim­me pie­nel­le kä­ve­lyl­le pi­ha­maal­le, ys­tä­vä­ni rol­laat­to­ria työn­tä­en. Ko­hen­te­lin hie­man hä­nen kau­la­hui­vi­aan ja pi­po­aan, kos­ka kyl­mä vii­ma kävi kas­voil­le.

– Onks toi sun au­tos? hän ky­syi osoit­ta­en au­to­a­ni.

– Kyl­lä se on. Mis­tä tie­sit?

– No mä muis­tin sen rek­ka­rin. Se on jää­ny hy­vin mun mie­leen.

Hät­käh­din. Eh­kä hä­nel­lä jo­tain jää mie­leen näis­tä ta­paa­mi­sis­ta­kin. Kas­vot ja re­kis­te­ri­kil­pi ai­na­kin. Ai­kam­me sii­nä kä­ve­lim­me ja ihas­te­lim­me luon­non tal­vis­ta kau­neut­ta. Lo­pul­ta hä­nel­le tuli kyl­mä ja vä­sy­mys, jo­ten me­nim­me si­säl­le. Pu­he­lim­me vie­lä huo­nees­sa het­ken hä­nen pai­na­jai­sis­taan ja ko­vas­ta koti-ikä­väs­tään.

Oli­sin ha­lun­nut ker­toa hä­nel­le vie­lä toi­ses­ta­kin ko­dis­ta, sii­tä ikui­ses­ta. Sa­nat kui­ten­kin tart­tui­vat kurk­kuu­ni, en­kä saa­nut nii­tä ulos. Hä­nel­lä ei ole mi­tään us­kon­nol­lis­ta taus­taa, mut­ta kiin­nos­tu­nee­na hän oli ai­em­min kuun­nel­lut au­tos­sa­ni cd-le­vyl­tä kuu­lu­nei­ta Sii­o­nin lau­lu­ja ja vir­siä. Olin ker­to­nut hä­nel­le su­vi­seu­ra­reis­sus­tam­me, mut­ta muu­ta kes­kus­te­lua us­ko­na­si­ois­ta ei ol­lut käy­ty.

Läh­dim­me kä­ve­le­mään pit­kää käy­tä­vää ul­ko-ovea koh­ti. Siel­lä hän yl­lät­tä­en ha­la­si mi­nua lu­jas­ti sa­no­en:

– Kyl oli sit­te kiva ku kä­vit! Se niin pi­ris­tää miel­tä.

Kyy­ne­lei­tä nie­les­kel­len me­nin au­toon. Heik­ko­na ja epäi­le­vä­nä olin taas tul­lut, ja sil­ti tun­sin olo­ni vah­vem­mak­si käyn­nin jäl­keen. Meis­tä oli vuo­sien var­rel­la tul­lut hy­vin lä­hei­siä, ja ta­paa­mi­set vir­kis­ti­vät mi­nu­a­kin. Sil­ti tus­kai­lin mie­les­sä­ni, mik­si en ol­lut pu­hu­nut enem­pää elä­väs­tä us­kos­ta. Sii­tä us­kos­ta, mikä tuo iloa ja tur­vaa vai­ke­al­la­kin mat­kal­la ja ajal­li­sen mat­kan jäl­keen kan­taa pe­ril­le tai­vaan ko­tiin as­ti. Lo­pul­ta en voi­nut muu­ta kuin to­de­ta mie­les­sä­ni, et­tä Ju­ma­lal­la on omat suun­ni­tel­man­sa ja ai­ka­tau­lun­sa. Ai­no­as­taan hän voi ava­ta ih­mi­sen mie­len vas­taa­not­ta­maan us­kon lah­jan.

Pit­käl­lä, mut­kai­sel­la pa­luu­mat­kal­la­kin eh­din miet­tiä ja muis­tel­la mo­nen­lais­ta. Mie­lee­ni nou­si­vat elä­väs­ti ai­van vuo­den alus­sa meil­lä yö­py­neet lä­he­tys­pu­hu­jat. Lap­suus­ko­dis­sam­me oli usein ol­lut pu­hu­jia yö­tä, ja niis­tä vie­rai­luis­ta oli jää­nyt hy­vät muis­tot. Kun omat lap­sem­me oli­vat kaik­ki pie­niä ja me van­hem­mat kä­vim­me töis­sä, meil­lä ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta ma­joit­taa vie­rai­le­via pu­hu­jia. Ai­van tä­män vuo­den alus­sa tu­li­kin en­sim­mäis­tä ker­taa mah­dol­li­suus kut­sua hei­tä ko­tiim­me yön yli. Sii­nä ajas­sa eh­dit­tiin hy­vin kes­kus­tel­la mo­nis­ta asi­ois­ta, sekä ajal­li­sis­ta et­tä ian­kaik­ki­sis­ta. Jo­kai­nen lap­si eh­ti saa­da vuo­rol­laan vie­rai­den huo­mi­on ja oman jut­tu­het­ken. Mi­nua pu­hut­te­li voi­mak­kaas­ti, kun toi­nen vie­rais­ta meil­tä läh­ties­sään to­te­si:

– Jääm­me muis­ta­maan per­het­tän­ne ru­kouk­sis­sa. Ras­kaam­pi ris­ti on jo kan­net­tu.

Niin. Oma ris­ti­ni ja ke­nen­kään ih­mi­sen ajal­li­nen taak­ka ei ole niin ras­kas kuin Va­pah­ta­jal­lam­me Jee­suk­sel­la, joka ei elä­mäs­sään teh­nyt yh­tä­kään pa­haa tai vää­rää asi­aa. Sil­ti hän sai kan­net­ta­vak­seen koko maa­il­man syn­ti­kuor­man ja kuo­li ris­til­lä mei­dän pe­las­tuk­sek­sem­me. Sik­si, et­tä me saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si ja tur­va­ta elä­mäs­säm­me ja kuo­le­man het­kel­lä hä­nen ar­moon­sa. Näin us­ko­en ei kuo­le­ma ole pe­lot­ta­va vi­hol­li­nen, vaan va­loi­sa sil­ta ajas­ta ian­kaik­ki­seen ko­tiin.

Ko­ti­pi­hal­le tul­les­sa­ni muis­tin, et­tä on taas ai­ka al­kaa val­mis­tau­tua pää­si­äi­sen viet­toon. Mi­nul­la val­mis­te­lut al­ka­vat usein kuun­te­le­mal­la ja lau­la­mal­la seu­raa­vaa ra­kas­ta pää­si­äis­virt­tä:

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin

ja yh­des­sä paas­tot­kaam­me

ja Jee­sus­ta kär­si­mys­tiel­län­sä

nyt nöy­räs­ti seu­rat­kaam­me.

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin.

Vaan yös­sä ken kes­tää voi­si

ja Ju­ma­lan tah­toa kuun­nel­len

sen kat­ke­ran kal­kin joi­si?

Käy­kääm­me nyt Je­ru­sa­le­miin,

kun hen­ken­sä Kris­tus an­taa.

Hän, Ka­rit­sa, kaik­kien puo­les­ta

saa tuo­mi­on yk­sin kan­taa.

Käy­kääm­me siis Je­ru­sa­le­miin,

on ikui­nen kirk­kaus siel­lä.

Ja luok­sen­sa ker­ran hän ko­ko­aa

ne, jot­ka hän tun­si tiel­lä.

(Vk. 54)