JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Tässä ja nyt

17.2.2017 6.15

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420170217061500

Kul­jen ke­väi­se­nä päi­vä­nä lap­se­ni kans­sa jo­en­ran­taan. Lap­si ker­toi­lee tau­ko­a­mat­ta omia jut­tu­jaan ja ha­vain­to­jaan ym­pä­ris­tös­tä. Olen vä­sy­nyt, jo­ten an­nan osan ju­tuis­ta men­nä ohi en­kä jak­sa nii­hin vas­tail­la. Pää­sem­me ran­taan. Otan muu­ta­man ku­van ja ai­on jat­kaa mat­kaa. Lap­si kui­ten­kin päät­tää jää­dä vie­lä ran­taan tou­hu­a­maan. Hie­man vas­ta­ha­koi­ses­ti jään it­se­kin, vaik­ka mie­li te­ki­si jo eteen­päin.

Lap­si löy­tää kep­pe­jä, ki­viä ja mui­ta tär­kei­tä asi­oi­ta ja ra­ken­te­lee ran­ta­hie­kal­le ase­tel­man. Sa­mal­la hän hih­kuu in­nos­ta ja kas­vot lois­ta­vat. Hä­nel­lä ei ole kii­re mi­hin­kään. Ha­vah­dun omis­ta miet­teis­tä­ni ja seu­raan lap­sen tou­hu­ja. En voi ol­la hy­myi­le­mät­tä lap­sen in­nos­tuk­sel­le. Ilo tart­tuu mi­nuun­kin ja yh­täk­kiä huo­maan, et­tä ei­hän täs­sä ole mi­hin­kään kii­re. Jääm­me ran­taan pi­tem­mäk­si ai­kaa. Alan huo­ma­ta, et­tä au­rin­ko pais­taa jo läm­pi­mäs­ti ja lin­nut lau­la­vat. Kuin hu­mah­duk­se­na huo­maan, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt. Huo­let ja kipu haih­tu­vat mie­les­tä, ai­na­kin het­kek­si.

Myö­hem­min nis­ka­vam­ma­kun­tou­tus­jak­sol­la teim­me ryh­mäs­sä har­joi­tuk­sia, joil­la py­rit­tiin juu­ri tuo­hon sa­maan olo­ti­laan; het­kes­sä elä­mi­seen. Kuu­lin, et­tä täl­le toi­min­ta­mal­lil­le on ole­mas­sa hie­no ni­mi­kin: mind­ful­ness. Mei­dän piti sul­kea sil­mäm­me ja ot­taa tun­tu­maa maa­pe­rään, jon­ka pääl­lä sei­som­me ja eri ais­teil­la pyr­kiä hah­mot­ta­maan ja ais­ti­maan ke­ho­am­me, hen­gi­tys­täm­me ja ym­pä­ril­läm­me ole­vaa ti­laa. Li­säk­si piti ku­vi­tel­la eri­lai­sia ar­ki­sia ti­lan­tei­ta ja käy­dä nii­tä yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti läpi. Ku­vit­te­lim­me mie­les­säm­me esi­mer­kik­si ruo­kai­lu­ti­lan­teen, jos­sa en­sin tut­kit­tiin syö­tä­vä an­nos ja käy­tet­tä­vät ruo­kai­lu­vä­li­neet kat­se­le­mal­la, tun­nus­te­le­mal­la ja hais­te­le­mal­la. Sit­ten lai­toim­me ku­vit­teel­li­ses­ti ruo­kaa suu­hun ja mie­tim­me mil­tä se tun­tuu ja mais­tuu ja mi­ten ruo­ka ra­vit­see ke­ho­am­me. En­sin tun­tui ou­dol­ta teh­dä täl­lai­sia asi­oi­ta, mut­ta har­joi­tus­ten ede­tes­sä nii­den avul­la op­pi kyl­lä ais­ti­maan asi­oi­ta her­kem­min kuin en­nen. Sa­mal­la har­joi­tuk­sis­sa py­rit­tiin tun­nis­ta­maan ja hy­väk­sy­mään kai­ken­lai­sia tun­tei­ta.

Noi­ta har­joi­tuk­sia teh­des­sä­ni muis­tin tuon alus­sa ku­vaa­ma­ni ti­lan­teen ja mie­tin, et­tä lap­si osaa het­kes­sä elä­mi­sen tai­don ihan luon­nos­taan. Lap­si kul­kee ja tou­hu­aa usein kaik­ki ais­tit avoi­me­na sekä huo­maa ym­pä­ris­tös­tään usein her­kem­min eri­lai­sia asi­oi­ta kuin me ai­kui­set. Olen usein miet­ti­nyt, mis­sä vai­hees­sa tuo ais­ti­mi­nen ja in­nos­tu­mi­nen al­kaa hii­pua? Mik­si isom­mat ih­mi­set niin har­voin osaa­vat elää täs­sä het­kes­sä ja naut­tia sii­tä kai­kil­la ais­teil­la? Si­tä­kin olen miet­ti­nyt, et­tä on­ko ai­kui­sen vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys tai pas­sii­vi­suus hei­ken­tä­mäs­sä kas­va­van lap­sen ky­kyä tut­kia ja in­nos­tua?

Muis­tan elä­väs­ti ti­lan­teen, kun olim­me las­ten kans­sa kä­ve­le­mäs­sä al­ku­ke­sän lep­pe­äs­sä sääs­sä. Peip­po­set ja muut lin­nut lau­laa lu­rit­te­li­vat ym­pä­röi­vis­sä puis­sa ja pen­sais­sa. Pie­ni poi­kam­me kuun­te­li tuo­ta ja to­te­si: ”Lin­nut lau­laa kyl­lä pal­jon pa­rem­min kun ih­mi­set!” Myö­hem­min tämä sama poi­ka tuu­ma­si: ”Nuo­tin vie­res­sä on enem­män ti­laa kun nuo­tin si­säl­lä.” Täl­lai­set oi­val­luk­set ovat ilah­dut­ta­neet ja tuo­neet omaan­kin ajat­te­luu­ni uu­sia ulot­tu­vuuk­sia. Eri­tyis­tä tu­kea tar­vit­se­va lap­si on usein hel­lyt­tä­vä ja asi­oi­ta her­käs­ti ko­ke­va. Olen huo­man­nut, et­tä lap­si kor­vaa mo­nin­ker­tai­ses­ti sen työn ja vai­van, mitä lap­sia saa­des­sa ja kas­vat­ta­es­sa jou­tuu ko­ke­maan.

Vaik­ka työ­e­lä­mäs­tä ul­ko­puo­lel­le jou­tu­mi­nen on usein tun­tu­nut ki­pe­äl­tä, niin olen op­pi­nut huo­maa­maan sen hy­vät­kin puo­let. Nyt mi­nul­la on ai­kaa ol­la läs­nä ja ih­me­tel­lä Ju­ma­lan luo­mis­töi­tä. Lap­set ovat opet­ta­neet mi­nul­le myös asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä mo­nel­la ta­val­la. Kun olen tus­kail­lut ta­lon se­kai­suut­ta ja sot­kui­suut­ta, niin lap­set ovat muis­tut­ta­neet, et­tä ”mitä sil­lä on vä­liä, jos on vä­hän sot­kua”. Enää mi­nul­la ei tule stres­sat­tua te­ke­mät­tö­mil­lä ko­ti­töil­lä niin pal­jon kuin en­nen. Jos mie­he­ni on pi­tem­pään pois­sa ko­toa, niin saa­tam­me läh­teä las­ten kans­sa päi­väk­si me­ren ran­taan ret­kei­le­mään ja ka­las­ta­maan sen si­jaan, et­tä jäi­sin päi­väk­si hää­rää­mään ko­ti­töi­tä. Ai­em­min oli­sin saat­ta­nut ko­kea täs­tä syyl­li­syyt­tä, mut­ta ny­ky­ään tu­lee ar­vi­oi­tua asi­oi­den pri­o­ri­soin­tia toi­sel­la ta­val­la.

Pa­rin vii­me vuo­den ai­ka­na olen myös huo­man­nut erään ikä­vän asi­an, joka on hai­tan­nut ky­kyä elää ja ais­tia tätä het­keä. Kän­ny­kän käyt­tö on li­sään­ty­nyt ai­na­kin mei­dän per­hees­säm­me huo­mat­ta­vas­ti, ja sii­hen jää lap­si ja ai­kui­nen hel­pos­ti ”kouk­kuun”. Eri­lai­set pe­lit ja so­si­aa­li­sen me­di­an so­vel­luk­set ovat al­ka­neet val­taa­maan yhä enem­män ai­kaa ja huo­mi­o­ta. On ol­lut pe­lot­ta­vaa ja har­mit­ta­vaa ha­vai­ta, mi­ten voi­ma­kas on tuol­lai­sen lait­teen val­ta ja mi­ten vai­ke­aa on kes­kit­tyä tä­hän het­keen il­man mi­tään lait­tei­ta. Täs­sä asi­as­sa olen jou­tu­nut tais­te­le­maan ja pyr­ki­nyt et­si­mään kei­no­ja löy­tää uu­des­taan tai­to koh­da­ta ih­mi­set ja ti­lan­teet ai­dos­ti, ”face-to-face”, kas­vois­ta kas­voi­hin. ”Kän­nyk­kä­vie­ro­tuk­ses­sa” olem­me uu­del­leen al­ka­neet pe­laa­maan lau­ta­pe­le­jä, lu­ke­maan kir­jo­ja, jär­jes­tä­mään pii­rus­tus­kil­pai­lu­ja ym. Tämä vie­ro­tus on vie­lä vai­hees­sa, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti jos­sain vai­hees­sa pää­si­sim­me vah­vem­mak­si kuin nuo kou­kut­ta­vat lait­teet.

Lap­sil­ta olen saa­nut op­pia myös us­ko­mi­sen asi­ois­sa. Mi­nun ei tar­vit­se mu­reh­tia ei­li­siä ei­kä huo­leh­tia huo­mi­ses­ta. Riit­tää, kun täs­sä ja nyt saan us­koa omat syn­ti­ni an­teek­si. Saan ru­koil­la Ju­ma­lal­ta var­je­lus­ta ja siu­naus­ta elä­mää­ni. Sil­loin ei tar­vit­se mi­tään pe­lä­tä, vaan saan lap­sen­kal­tai­ses­ti iloi­ta elä­mäs­tä.

”Niin usein lap­si us­ko­maan

opet­taa myös­kin mei­tä,

ja lei­keis­sän­sä hä­nel­lä

on luo­naan en­ke­lei­tä.

Oi, jos­pa us­koi­sim­me­kin

vain lap­sen­mie­li­ses­ti

ja lap­sen lail­la luot­ta­en

näin yk­sin­ker­tai­ses­ti.

Niin tätä, Her­ra, kir­kas­ta

taas val­ta­kun­nas­sa­si

ja pidä lap­sen pai­kal­la

myös mei­tä omi­na­si.

Kun Isän kas­vot us­kos­sa

Ju­ma­lan lap­si koh­taa,

avoin­na sil­loin tai­vas on

ja kirk­kaut­ta hoh­taa.

Myös het­kiin epäi­lys­ten­kin

tuo tai­vaan valo lois­taa.

Se kuor­mi­am­me huo­jen­taa

ja mur­hei­tam­me pois­taa.

Niin las­ten ta­voin us­koa

ja iloi­ta me saam­me.

me Isän kä­teen tar­tum­me,

tur­vaam­me Ju­ma­laam­me.” (Sl 134)

RaijaVesterinen
Tapaturman aiheuttama vammautuminen johti minut työkyvyttömyyseläkkeelle 40-vuotiaana. Enää ei ole kiire mihinkään. Viikot muodostuvat rauhallisista hetkistä, joissa usein pieni asia tuo ison ilon: luonnon kauneus, odottamaton kohtaaminen, arjen sattumukset. Kuvaan blogissani elämän ilmiöitä pitkäaikaissairaan näkökulmasta. Toivon, että osaisin myös kertoa uskon tuomasta ilosta ja turvasta. Enimmäkseen liikun rakkaissa kotimaisemissani Porvoossa. raija.vesterinen@kolumbus.fi
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys