Monenlaiset koulumuistot pulpahtelevat mieleen nimenomaan syksyllä. Päivittäiset linja-automatkat yhdeksän vuoden ajan 30 kilometrin päähän oppikouluun ovat osa noita muistoja.
Linja-auto – koskaan ei käytetty sanaa bussi – oli kotimme tienhaarassa aamulla kello seitsemän ja takaisin palatessa kello 16. Kävelymatkaa oli vain sata metriä. Silti kerran alaluokilla ollessani säikähdin pahanpäiväisesti, kun aamupimeässä männyntaimikon takaa kajahti karmea noita-akan nauru. Mietiskelin koulupäivän aikana huolestuneena, mikä kauhea ääni se saattoi olla. Isä lohdutti illalla, että ”karmea noita-akka” oli riekko.
Linja-autossa matkusti viiden kylän väkeä. Miehet istuivat yleensä auton perällä. Kevyen lasiseinän takaa levisi sininen tupakansavu lähes puoliväliin autoa. Koululaiset istuivat keskiosassa, nauroivat, kinastelivat, olivat välillä suutuksissa ja välillä sovussa, haukottelivat suut ammollaan ja silmät vesissä, isommat tekivät jopa hätäpäissään viimeisiä läksyjään. Naiset istuivat etuosassa käsilaukut sylissä, villakangastakkien suuret napit pinkeinä ja puhelivat rauhalliseen sävyyn omia asioitaan.
Autossa oli kuljettajan lisäksi naisrahastaja. Hän kipaisi kohteliaasti ulos, kun aikuinen ihminen lähti autosta. Koululaisen poistuttua hän nousi seisomaan. Samalla tavoin hän otti vastaan kyytiin pyrkijät.
Eräänä aamuna viereeni istui pienen mökin emäntä. Hän kertoi menevänsä lääkäriin. Hän kaivoi käsilaukustaan punaraitaisen pyyhkeen: taitellun pyyhkeen mutka hulahti yhtäkkiä täyteen hänen nenästään syöksähtävää verta. Mitenhän emäntäraukat selviytyivät? Heidän piti lypsää lehmät ja tehdä muut aamutyönsä ennen auton tuloa, olivatpa he kuinka huonovointisia tahansa.
Kerran kaupungista nousi kyytiin juopunut nainen, perheenäiti. Hän kallistui istuallaan pienen tyttärensä päälle. Tyttö työnsi äitiään ja parahti: “Elä, äiti!”
Voi miten säälitti ja suretti.
Kuljettajat olivat taitavia sompailemaan kiemuraisella soratiellä. Vain yhden kerran auton ajautuessa mutkassa ojaan kolmelle ihmiselle tuli pieniä kolhuja. Toisella kertaa jonkun töyssyn takia – oliko se nyt tielle ulottuva kinos vai mikä – yksi pikkuruinen, pyöreä mummo kiljaisi ja penkiltä tömähti lattialle jauhosäkki. Siinä kaikki!
Kaupungissa koettu vieraus ja koti-ikävä hellittivät jo auton ovella. Oli rentouttavaa astua koulupäivän jälkeen tuttujen tuoksujen, tunnelmien ja kodikkaan puheenparren maailmaan. Matkustajat olivat omaa väkeä.
Kerran myöhästyin autosta. Minulla oli hammaslääkäri. Juoksin mäkeä alas, mäkeä ylös, katuja pitkin ja katujen poikki. Ehdin nähdä pois huristavan auton perän. Seisoin tyrmistyneenä linja-autoaseman aukiolla koululaukku kädessä. Minulla ei ollut rahaa eikä tietenkään siihen aikaan puhelinta, eikä puhelinta ollut kotikylälläkään kuin yhdessä talossa. Onneksi sattumoisin tiesin erään luokkatoverini osoitteen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä anelemaan yösijaa. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. Mieleeni on jäänyt, että perheen vanhemmat olivat sanomalehden toimittajia, heillä oli neljä lasta ja illalla syötiin mannavelliä.
Ihmeellistä johdatusta sinä iltana oli sekin, että sattumoisin tapasin kadulla isän ja sisareni. He olivat lähdössä iltajunalla Helsinkiin, siskolla oli määrä mennä sydäntutkimuksiin Meilahteen. Isä soitti jostain naapuriin. Äiti olikin ehtinyt olla jo kovasti huolissaan, miksi en tullut kotiin.
Jälkeenpäin ajateltuna mielen täyttää haikeus. Niin monet entiset matkustajat ovat jo kauan olleet edesmenneitä. Kylät ovat paljolti autioituneet, tienhaarat heinittyneet ja talot ränsistyneet. Linja-autoliikenne on ajat sitten lakannut. Elämme muuttuvassa maailmassa. Se on vain hiljaisesti hyväksyttävä ja opeteltava näkemään nykyisen ajan – ja tulevaisuudenkin – mahdollisuudet suurena lahjana.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys