JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kun polku katoaa

24.9.2020 6.15

Juttua muokattu:

24.9. 09:21
2020092409211020200924061500

Äi­ti oli tul­lut emän­näk­si pe­ruk­kaan, niin kuin Kai­nuus­sa on ta­pa­na edel­leen­kin sa­noa. Mai­se­mat ei­vät ol­leet vie­lä tut­tu­ja. Pe­ru­kas­sa kar­ja pi­det­tiin va­paa­lai­tu­mel­la. Toi­sin sa­no­en ai­to­ja ei ol­lut, leh­mät sai­vat men­nä sin­ne, mis­tä ruo­kaa löy­si­vät. Syys­ke­säl­lä sie­nien ai­kaan leh­mät saat­toi­vat kul­jek­sia kau­ak­si­kin.

Näin oli käy­nyt sil­loin­kin, kun leh­mät ei­vät tul­leet lyp­sy­ai­ka­na ko­tiin, ja äi­din piti läh­teä nii­tä et­si­mään, kuu­los­te­le­maan kel­lon ää­niä ja hu­hui­le­maan kut­su­huu­to­ja.

Leh­miä ei al­ka­nut kuu­lua. Äi­ti hä­tään­tyi ja ek­syi po­lul­ta. Uu­det ku­mi­ken­gät re­pey­tyi­vät ri­suun. Suun­ta­vais­to ka­to­si. Kuu­lui vain syk­syis­ten pui­den ko­hi­na. Seu­tu oli jyl­hää kor­pea. Jos­kus huuh­ka­ja hu­hui­li ja kar­hu vi­hel­si. Ek­sy­mi­nen oli lä­hes kau­hein­ta, mikä saat­toi ta­pah­tua.

Sa­mal­la sa­lo­seu­dul­la erään ta­lon pik­ku tyt­tö oli ka­ran­nut pi­hal­ta si­sa­rus­ten­sa jou­kos­ta ke­vään va­lois­ten juh­la­py­hien ai­kaan – oli­ko he­la­tors­tai vai hel­lun­tai, en muis­ta – ja löy­ty­nyt kes­kiy­öl­lä huk­ku­nee­na Kar­hu­rim­mes­tä. Sii­tä­kin äi­ti ker­toi. Huo­li oli hä­nen omas­sa­kin mie­les­sään jat­ku­va. Jos lap­si läh­tee pi­hal­ta, mi­hin suun­taan osaa läh­teä hän­tä et­si­mään. Joka puo­lel­la on vain met­sää.

Au­rin­ko pai­nui alem­mak­si, koh­ta hii­pi­si hä­mä­rä. Lo­pul­ta tu­tun­nä­köi­nen pol­ku tuli eteen, tut­tu kel­lon kal­kah­te­lu­kin kuu­lui kor­viin, leh­mät löy­tyi­vät. Mut­ta äi­din ker­to­mus jäi elä­mään mei­dän las­ten mie­liin: hu­mi­se­vat met­sät, jyr­kät mäet, syk­syi­set maat ja man­nut, hä­mär­ty­vä mai­se­ma, pel­ko sii­tä, et­ten löy­dä enää pol­kua ko­tiin.

Oma ek­sy­mis­ko­ke­muk­se­ni liit­tyy tal­veen. Maan­tien ta­ka­na sa­ke­as­sa kuu­si­kos­sa oli ol­lut so­ta­har­joi­tuk­set. Met­sä oli täyn­nä ko­vak­si tal­lau­tu­nei­ta la­tu­ja. Läh­dim­me il­ta­päi­väl­lä sis­ko­je­ni kans­sa kä­ve­le­mään la­duil­le. Tel­tan poh­jil­ta saat­toi jos­kus löy­tyä jo­tain, jos ei muu­ta niin tu­li­ai­si­na äi­dil­le kui­via koi­vu­pilk­kei­tä hel­la­puik­si.

Yh­täk­kiä la­dut al­koi­vat näyt­tää ko­vin sa­man­lai­sil­ta. Nii­tä ris­tei­li pak­su­jen kuus­ten ym­pä­ril­lä joka suun­taan. Mikä niis­tä joh­ti maan­tiel­le ja ko­tiin? Pak­ka­nen ki­ris­tyi il­taa koh­ti. Tal­vi­päi­vä oli ly­hyt. Jä­re­ät kuu­sen­run­got ja ken­kien al­la nars­ku­vat la­dut, tai­vas kor­ke­al­la. Pik­ku­sis­ko al­koi it­keä. Sän­täi­lim­me ym­pä­riin­sä. On­nek­si mei­tä joh­da­tet­tiin oi­ke­aan suun­taan ja ajau­duim­me maan­tie­tä ja ky­lää koh­ti.

Ker­ran ai­kui­si­äl­lä olin mus­ti­kas­sa ihan tu­tul­la seu­dul­la. Met­sä­ko­ne oli jät­tä­nyt maas­toon jäl­jen. Jäl­ki oli jo nur­met­tu­nut, ja luu­lin sitä en­ti­sel­le suo­maal­lem­me joh­ta­vak­si kär­ry­tiek­si.

Äk­kiä näin edes­sä­ni van­han hak­kuu­au­ke­an ja säh­kö­lin­jan, jol­lai­sia ku­vit­te­le­mas­sa­ni oi­ke­as­sa mai­se­mas­sa ei pi­tä­nyt ol­la. Mi­nul­le tuli kum­ma olo. Piti is­tua alas mät­tääl­le miet­ti­mään, kum­pi on vää­räs­sä, minä vai mai­se­ma. On­nek­si koi­ra al­koi hau­kah­del­la ky­läl­lä, ja ta­ju­sin met­sä­ko­neen jo­tok­sen har­haut­ta­neen mi­nut: en ol­lut­kaan oi­ke­al­la tiel­lä.

Mi­ten iha­na on ek­syk­sis­sä ole­val­le tut­tu ää­ni: kul­je tä­hän suun­taan. Tai valo, joka lois­taa tu­tus­ti: tule tän­ne päin. Tääl­lä on koti.

TuulaStång
Olen syntyperäinen kainuulainen, kolmilapsisen pienviljelijäperheen tytär. Työkseni opetin ala-asteikäisiä lapsia Kainuun kunnissa ja pari vuotta muuallakin. Asun Kajaanissa kerrostalokodissa. Lapsuudenkotini maalla on toinen elämänympäristöni. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen: tuula.stang(at)gmail.com
29.3.2024

Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. Luuk. 23:46

Viikon kysymys