JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Ar­jen en­ke­lei­tä

14.2.2019 6.55

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190214065500

Olet­ko sinä saa­nut koh­da­ta en­ke­lei­tä?

Aja­tuk­se­ni kul­ke­vat nyt ar­ki­sis­sa en­ke­leis­sä. Rak­kais­sa ys­tä­vis­sä, jot­ka ovat kään­tä­neet kes­kus­te­lun elä­män tär­keim­piin asi­oi­hin ja an­ta­neet pyy­tä­mät­tä­kin an­teek­si. Ajat­te­len, et­tä sel­lai­nen ys­tä­vä ei ole it­ses­tään­sel­vyys, vaan Tai­vaan Isäl­tä saa­tu lah­ja, jos­ta kan­nat­taa kiit­tää ja iloi­ta.

Yh­te­nä aa­mu­na kau­an sit­ten eräs ys­tä­vä­ni lait­toi kän­ny­käl­lä vies­tiä. Hän ker­toi, mi­ten oli ki­puil­lut ti­lan­teen­sa kans­sa ja saa­nut aa­mu­har­taut­ta kuun­nel­les­saan ko­kea, et­tä juu­ri hän­tä muis­tet­tiin. Tuos­ta ilos­ta hän ha­lu­si ker­toa, ja sii­tä luot­ta­muk­ses­ta, joka hä­nes­sä oli he­rän­nyt. Muis­tan yhä, mi­ten se kes­kus­te­lu kos­ket­ti. Ai­van ar­ki­se­na aa­mu­na ja­oim­me evan­ke­liu­mia, saim­me tuo­da va­loa tois­tem­me hä­mä­rään.

Jos­kus sain opis­kel­la ys­tä­vän kans­sa, joka jäl­keen­päin aja­tel­len oli ar­kien­ke­li. Se en­ke­li muis­tut­ti seu­roi­hin läh­dös­tä sil­loin, kun opis­ke­lu­ka­ve­rit hou­kut­te­li­vat pe­laa­maan bil­jar­dia. Sa­mai­nen ys­tä­vä an­toi Raa­mat­tuun poh­jau­tu­via, vii­sai­ta vas­tauk­sia, kun eräs opis­ke­li­ja­ka­ve­rim­me tah­toi ky­see­na­lais­taa us­ko­am­me. Mo­net kes­kus­te­lu­het­ket lu­jit­ti­vat ys­tä­vyyt­täm­me ja he­rät­ti­vät ym­mär­tä­mään, mi­ten eri elä­män­vai­hei­siin voi saa­da juu­ri so­pi­van tuen.

Ko­ta­reis­suil­la olen usein saa­nut ko­kea, et­tä nuo­ti­o­pui­den pa­la­es­sa on sy­dän­kin läm­men­nyt. On is­tut­tu yh­des­sä jut­te­le­mas­sa en­sin ar­ki­sem­min, ja sit­ten kuin huo­maa­mat­ta on joku al­ka­nut pu­hel­la elä­män kal­leim­mis­ta asi­ois­ta. Erään ker­ran yk­si meis­tä ot­ti pu­he­li­men­sa ja lait­toi alus­tuk­sen kuu­lu­maan. En muis­ta tuos­ta alus­tuk­ses­ta enää mi­tään, mut­ta sen muis­tan, mitä sii­nä kuun­nel­les­sa­ni koin.

Olim­me eri­lai­sia. Jo­kai­sel­la meis­tä oli omat sä­rön­sä. Mut­ta jo­kai­sen ki­vut ja mur­heet oli jo kau­an sit­ten kan­net­tu. Sii­hen tar­vit­sim­me muis­tu­tus­ta. Tun­sin, et­tä nämä ih­mi­set oli lah­jak­si an­net­tu juu­ri sii­hen het­keen. Jot­ta muis­tai­sin. Jot­ta jak­sai­sin us­koa.

Mo­nia mui­ta­kin en­ke­lei­tä olen saa­nut koh­da­ta. Joku on kul­ke­nut vie­rel­lä vuo­si­kau­sia, toi­nen vain ly­hy­en het­ken. Kaik­kia hei­tä on kui­ten­kin yh­dis­tä­nyt yk­si ja sama asia. He ovat ol­leet tien­viit­toi­na koh­ti tai­vas­ta.

Ny­kyi­sin lä­hel­lä­ni kul­kee ihan eri­tyi­nen en­ke­li. Sel­lai­nen mat­ka­ys­tä­vä, jon­ka kans­sa olen saa­nut ko­kea yh­den tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Sen, et­tä rak­kaus vah­vis­tuu ja sy­ven­tyy myös an­teek­si­an­non kaut­ta. Tie­dät­kö sen tun­teen? Sen, kun on jol­lain ta­val­la lou­kan­nut tois­ta tai teh­nyt jo­tain muu­ta vää­rää – ja sit­ten tuo ih­mi­nen ve­tää­kin lä­hel­leen ja siu­naa kai­ken an­teek­si. Ra­kas­taa eh­jäk­si. Sii­nä het­kes­sä tuo ra­kas ih­mi­nen on maa­il­man kau­nein ja ih­meel­li­sin.

On vie­rel­le­ni an­net­tu pik­kui­si­a­kin en­ke­lei­tä. Sel­lai­sia, jot­ka ovat ha­vah­dut­ta­neet ar­jen kii­rei­den kes­kel­tä ja avan­neet tär­ke­äm­pää poh­dit­ta­vaa.

Ar­jen haas­ta­vuus on lop­pu­nut, kun met­rin­mit­tai­nen on va­lais­sut päi­vää ihas­te­le­mal­la: "Oi­kees­ti Jee­sus kuu­lee as­ti­an­pe­sun­kin ää­nen. Ja sen kun kään­tää si­vu­ja. Ja hei­nä­sir­kan ää­nen." Ja jos­kus kes­ken pu­ke­mis­rum­ban olen saa­nut yl­lät­tä­en kuul­la tär­ke­än ope­tuk­sen: "Haa­la­ri suo­je­lee al­la­o­le­via vaat­tei­ta, mut­ta Jee­sus suo­je­lee jo­kais­ta, eng­lan­ti­lai­si­a­kin!"

En­tä se het­ki, kun kaik­ki tun­tuu ole­van haas­ta­vaa – ja äk­kiä al­kaa olo­huo­nees­ta kuu­lua mur­ro­si­käi­sen soit­toa ja lau­lua. Tu­tut sä­ve­let le­vi­ä­vät pi­a­non kos­ket­ti­mil­ta suo­raan sy­dä­meen. ”Kii­tos­lau­lua lau­lan, sy­dän nuo­ri on ar­moa täyn­nä...” (sl 202:5) Sel­lai­se­na het­ke­nä on help­po us­koa en­ke­lei­hin. Help­po us­koa sii­hen, et­tä mitä ta­pah­tuu­kin, kaik­ki on hy­vis­sä kä­sis­sä.

Kun mie­tin en­ke­lei­tä, ajat­te­len myös eräs­tä las­te­ni ka­ve­ria. Tuo lap­si ha­lu­aa säi­lyt­tää us­kon, vaik­ka hä­nen van­hem­pan­sa ovat sii­tä luo­pu­neet. Tuo­ta las­ta kat­sel­les­sa ja kuun­nel­les­sa olen ko­ke­nut, et­tä hän näyt­tää va­loa meil­le. Lap­se­nus­kos­saan hän on meil­le en­ke­li.

Jos­kus elä­mään saat­taa tul­la ai­ko­ja, jol­loin tun­tuu, et­tä ei ole ke­tään luo­tet­ta­vaa ys­tä­vää. Us­kon, et­tä sil­loin­kaan ei tar­vit­se ol­la täy­sin yk­sin. Nä­ky­mät­tö­mis­sä mei­tä muis­te­taan ja kan­ne­taan. Ihan jo­kai­se­na het­ke­nä.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
11.7.2020

Tuo­mi­tes­sa­si toi­sen ju­lis­tat tuo­mi­on myös it­sel­le­si, kos­ka sinä, toi­sen tuo­mit­si­ja, teet it­se sa­mo­ja te­ko­ja. Room. 2:1

Viikon kysymys