JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Kun sa­nat ka­to­si­vat

1.7.2019 6.34

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190701063400

On­ko si­nus­ta jos­kus tun­tu­nut sil­tä, et­tä sa­no­ja ei löy­dy? Et­tä ne, jot­ka tul­vi­vat pääs­sä, ovat riit­tä­mät­tö­mät, hau­raat tai ai­van vää­rän­lai­set? Ha­lu­ai­sit sa­noa jo­tain, mikä kan­taa, mut­ta sa­mal­la tun­net, et­tä et pys­ty. Et­tä si­nul­la ei ole tai­toa.

Tuon tun­teen olen usein ko­ke­nut, kun olen yrit­tä­nyt tu­kea jo­tain ys­tä­vää hä­nen elä­män­ti­lan­tees­saan. Tai jos olen ko­et­ta­nut va­ro­vai­ses­ti muis­tut­taa sii­tä, mikä elä­mäs­sä on tär­kein­tä. Jos olen näh­nyt lä­hei­sen ih­mi­sen kul­ke­van lii­an va­ro­mat­to­mas­ti ja pe­län­nyt, et­tä us­kon mer­ki­tys unoh­tuu. Sel­lai­si­na het­ki­nä oma avut­to­muus on pe­lot­ta­nut, ja usein sa­nat ovat jää­neet sa­no­mat­ta.

Sil­loin­kin sa­nat jos­kus har­hai­le­vat, kun yri­tän pu­hua omis­ta ki­pu­pis­teis­tä. Var­sin­kin sil­loin, kun kai­paan sitä, et­tä toi­nen siu­nai­si. Ei ole ai­na help­poa ker­toa, mi­ten heik­ko on. Ei ole help­poa ol­la sil­lä ta­val­la vah­va.

Ke­sän al­ku­puo­lel­la olin use­am­pa­na päi­vä­nä aja­tel­lut uu­den blo­gi­teks­tin kir­joit­ta­mis­ta. Olin miet­ti­nyt, mi­ten si­sin tun­tui­kin niin tyh­jäl­tä. Sel­lai­sel­ta, et­tä mi­tään sa­not­ta­vaa ei ol­lut. Olin tus­kail­lut sitä, mitä iloa voi­si kir­joi­tuk­ses­ta­ni ol­la ke­nel­le­kään, jos se ei läh­ti­si sy­dä­mes­tä.

Mie­les­sä­ni oli niin pal­jon muu­ta. Huol­ta leik­kauk­ses­ta toi­pu­vas­ta rak­kaas­ta, val­vo­tuis­ta öis­tä, ha­jon­nees­ta au­tos­ta. Piti hank­kia rip­pi­lei­ri­läi­sel­le vaa­tet­ta, val­mis­tel­la rip­pi­juh­lia. Ja kun yri­tin löy­tää so­pi­vaa mie­len­ti­laa lu­ke­mal­la mui­den kir­joi­tuk­sia, omat heik­kou­det hu­mah­ti­vat vyö­ry­nä pääl­le. Tois­ten teks­tit tun­tui­vat niin kos­ket­ta­vil­ta tai sel­lai­sil­ta, jot­ka sai­vat nau­ra­maan. Tun­tui tur­hal­ta jat­kaa. Huo­mai­si­ko ku­kaan, jos jät­täi­sin kir­joit­ta­mat­ta?

Sel­lai­seen het­keen inah­ti pu­he­lin. Tuli ys­tä­väl­tä vies­ti, pyyn­tö, joka löi ve­det sil­miin. "Kir­juu­tas taas joku loh­dut­ta­va blogi", sii­nä luki.

Is­tuin hil­jaa pai­kal­la­ni ja rä­pyt­te­lin su­meut­ta sil­mis­tä­ni. Tun­tui, et­tä tuo vies­ti ei tul­lut vain ys­tä­väl­tä, se tuli jos­tain pal­jon lä­hem­pää. Tun­tui, et­tä Tai­vaan Isä oli oi­ke­as­ti näh­nyt oman, ar­ki­sen tus­kai­lu­ni. Näh­nyt, mi­ten tar­vit­sin sitä, et­tä joku ojen­tai­si kä­den. Ker­toi­si, et­tä sa­noil­la on mer­ki­tys­tä. Ja et­tä so­pi­vat sa­nat kyl­lä an­ne­taan, ajal­laan.

Jut­te­lin ys­tä­vä­ni kans­sa vies­teis­sä sii­tä, mi­ten koko elä­mä on isom­mis­sa kä­sis­sä. Ne pie­net ja suu­rem­mat­kin mur­heet. Toi­si­am­me kan­noim­me lä­hem­mäk­si Tai­vaan Isää, loh­du­tim­me ja roh­kai­sim­me. Ja mi­ten hy­väl­tä tun­tui, kun ys­tä­vä­ni muis­tut­ti sii­tä, et­tä nii­tä mu­ru­sia ti­pah­te­lee kyl­lä tar­peen mu­kaan. Et­tä blo­gi­teks­ti­ä­kään kir­joit­ta­es­sa ei tie­dä, mil­loin Ju­ma­la an­taa kas­vun tai ke­nen sy­dä­mel­le mi­kä­kin mu­ru­nen on tar­koi­tet­tu. Et­tä näi­tä teks­te­jä ei pa­rem­muus­jär­jes­tyk­seen lai­te­ta. Pie­nes­tä­kin til­kas­ta voi riit­tää ja­noi­sel­le voi­mia.

Sen vies­tei­lyn ai­ka­na – ja mo­nes­ti sen jäl­keen­kin soi pääs­sä­ni vii­mei­sin Sii­o­nin lau­luis­ta. Se, mis­sä sa­no­taan, et­tä ”en jätä tei­tä yk­sin mil­loin­kaan”. Oli help­poa luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki mur­heet saa jät­tää isom­piin kä­siin. Kun ih­mi­sen sa­nat lop­pu­vat, al­kaa Tai­vaan Isä pu­hua.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
30.10.2020

Her­ra, si­nua ylis­tä­kööt kaik­ki luo­tu­si, us­kol­li­set pal­ve­li­ja­si kiit­tä­kööt si­nua! Ju­lis­ta­koot he val­ta­kun­ta­si kun­ni­aa, ker­to­koot mah­ta­vis­ta te­ois­ta­si. Ps. 145:10–11

Viikon kysymys