Eräänä elokuun yönä heräsin siihen, että valo vyöryi avoimesta parvekkeen ovesta viereeni. Kävelin parvekkeelle ihmettelemään lumoutuneena elokuun kuuta, jota olin jo odottanut. Oli ollut pilvisiä, sateisia öitä.
Raju tuuli pöyhenteli kuunsillan pintaa ja kahisutteli rantapuiden lehtiä. Muuten oli aivan äänetöntä. Mikään ei häirinnyt omaa ajatusten lentoa. Taivaalle oli jo syttynyt muutamia tähtiä.
Kesän valoisat illat ovat väistyneet. Näistä elokuun hämärtyvistä illoista ja pimenevistä öistä olen aina pitänyt. Elokuu kantaa kesän tuoreita lämpimiä muistoja. Siihen liittyy haikeutta, kuten elämässä kaikkeen, mistä joutuu luopumaan. Haikeuteen kuuluu kiitollisuus siitä, mitä on saanut omistaa, ja siitä, mitä vielä jää.
Minulla on paljon muistoja marjaretkistä, kuinka on väsyneinä ja hikisinä mutta onnellisina palattu kotiin. Sormet ja suu mustikansinisinä, vattusanko tuoksua tulvillaan. Muistan, kuinka äiti vielä viimeisinä vuosinaankin houkutteli lähtemään kanssaan vaapukkaan. Sitä äidin ja isän käyttämää nimeä en ole sitten vuosiin kuullutkaan.
Muistot kulkevat myös niihin kaikkiin vuosiin, kun koulun ovet aukenivat kesäloman jälkeen. Se ensimmäinen koulupäivä, kun minulla oli vispipuuronpunainen pussihihainen mekko ja punainen olkalaukku, on jo kaukana, ja silti juuri tässä.
Kun nyt ajattelen, oli vain lyhyt tuokio siihen viimeiseen koulupäivään, kun istuin koulun ruokalassa syömässä koulun herkullisinta kalaruokaa. Se kaikki kilinä ja meteli ympärilläni, käytävällä koulun tuoksu, ne monet harmilliset, hauskat ja tuskaisetkin kokemukset, ne kaikki vuosikymmenet siirtyivät muistoihini.
Monesti lapsena ja nuorena ihmettelin vanhempien ihmisten kertovan, miten pian vuosikymmenet ovat kuluneet, miten lyhyt on aika. Olen tullut nyt niihin päiviin, etten yhtään ihmettele. Ihmiselämä on vain tuokio, jokaisella aivan omansa.
Näitä siinä parvekkeella mietin. Kuunsilta väreili, tuuli kahisi. Koko näky oli kuin huikaisevan kaunista satua. Sellaista, mihin lapsena oli helppo puikahtaa, juosta kuunsillalle putoamatta, ja kuunnella, mitä veden alla tapahtuu. Silti näkymä oli aivan todellinen, Luojan viisaan käden luoma ja yhäkin ylläpitämä. Uni karkasi.
Mieleeni tulee taas Kustavi Lounasheimon runo Elokuu.
Mennytkö, mennytkö kesä on,
valkea vaipunut varjohon?
Syksynkö tähdet on syttyneet,
saanut soimahan säveleet:
”Mennyt, ah mennyt kesä jo on!”
Ehtinyt onko jo elokuu?
Siksikö, siksikö tummentuu
illan varjot ja väsyy vaan
ihminen elämän murheessaan,
että on ehtinyt elokuu?
– –
tietäen: Kerran mä kiitänkin,
kesästä, kaikesta kiitänkin
Sinua, Isäni ikuinen,
iltaan kantaja ihmisen
elämän vaiheissa väsyneen –
pyyhkijä viimeisen kyyneleen!
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys