Aili Pasanen
“Mistä olet kotoisin?” Tuo kysymys esitetään monessa tilanteessa.
Kerran eräs nuori nosteli hartioitaan ja tokaisi: “No, tuoltapa vain. Se on semmonen tuppukylä.” Pienen hetken keskustelimme, mitä tarkoittaa tuppukylä ja miksi hän ei oikeastaan tuntenut olevansa kotoisin mistään. Miksi hän piti kotipaikkaansa aivan mitättömänä? Käytössä on sellainenkin sanonta, että joku asia ei ole mistään kotoisin.
Toisessa tilanteessa lapsi ei tiennyt, missä hänen kotinsa on. Hän sanoi nyt asuvansa isän luona ja toisinaan äidin luona. Lopuksi lapsi totesi, että mummon luona on parasta olla.
Entä joku maahanmuuttaja, joka ei välttämättä rohkene sanoa mitään eikä millään kielellä? Sodan jaloista pakoon lähteneet suomalaiset evakot kokivat usein sitä, että heitä ”ryssiteltiin”.
Nämä kaikki ovat olleet minulle pysäyttäviä kertomuksia ja kokemuksia.
”Olla kotoisin jostain” sisältää seudun, jossa asuu tai on asunut. Minusta siihen liittyy olennaisena osana oma perhe ja ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä. Oma kieli tai murre on merkittävä. Ilman näitä ihminen on kuin ajopuu: ei tiedä, mistä on tulossa eikä minne on menossa.
Nykyisenä aikana, jona paljon muutetaan ja opiskellaan uusia kieliä, äidinkieli on mielestäni vielä entistäkin tärkeämpi. Se on ihmisen sisäisen maailman, mielikuvien, muistojen ja syvimpien ajatusten kieli. On hyvä, jos perheessä lasten halutaan säilyttävän myös äidinkielensä, vaikka elettäisiinkin muun kielen varassa.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat koko ikänsä asuneet samalla seudulla. Se on saattanut olla monien sukupolvien asuinseutu. He todella tietävät, mistä ovat kotoisin. On myös niitä, jotka tuntevat itsensä juurettomiksi, eivätkä tiedä, mistä ovat kotoisin. Tuntevat itselleen vieraaksi nykyisen asuinpaikan ja entisistäkin ovat irtautuneet.
Eivät vanhemmat turhaan mieti, missä olisi lasten hyvä varttua, mihin he voisivat juurtua ja missä he saisivat turvallisia kantavia ihmissuhteita. Nämä ovat laajoja kauaskantoisia kysymyksiä.
Omasta kokemuksestani tiedän, että jokaiselta asuinseudulta jää jotain mukaan. Olen kauan jo, enimmän osan elämääni, asunut Kainuussa. Voin aivan hyvin sanoa, että nyt olen täältä kotoisin. En taida oikeata Kainuun murretta joitakin sanontoja ja kenties äänenpainoa lukuun ottamatta. Tänne olen nyt juurtunut, eikä minulla ole mitään tarvetta muuttaa täältä. Mutta jos saan pidemmästi kertoa, voin sanoa muutakin.
Lämpimät lapsuuden muistoni ovat Satakunnasta, Parkanon paronin pitäjästä. Sen seudun murre osuu heti korvaani, kun sitä jossain kuulen. Täällä karussa Kainuussa kaipaan keväisin lapsuuteni peltoja, jotka olivat valkoisenaan valkovuokkoja.
Kun kuulen Keski-Suomen maakuntalaulun ja siinä säkeen ”Syntymäpaikka kun on sydän Suomen”, sydämessäni läikähtää; olen syntynyt Jyväskylässä sotavuosien jälkeen. Siellä en tosin asunut kuin pari vuotta, mutta lapsena kävin siellä monesti ja nuorena olin kesäopiskelijana. Tunnenko sen seudun kotoisaksi siksikin, että perheemme sai jäädä asumaan Jyväskylään evakkotaipaleen jälkeen? Tiedän, että vanhempani ja sisarukseni saivat sieltä ystäviä ja tunsivat olonsa turvalliseksi.
Kouluvuodet Kajaanissa ja nyt jo yli viisikymmentä vuotta Sotkamossa – kaikilla vuosilla on oma merkityksensä.
Kun syvemmälle ajattelen juuriani, tunnen suonissani virtaavan karjalaista verta. Äiti syntyi Liperissä. Niillä seuduilla elivät myös muutamat edelliset sukupolvet. Isä syntyi Viipurissa, mutta muutti pienenä poikana perheensä kanssa suvun seuduille Polvijärvelle. Äiti ja isä muuttivat nuorena parina itäisempään Karjalaan, maamme nykyisen itärajan taa. Talvisodan syttyessä koti jäi Viipuriin.
Kiinnostus ja kaipaus kaikkeen Karjalaan liittyvään taitaa minussa vain kasvaa ikävuosien karttuessa. Kaikki asuinseutuni ovat hyvin sulautuneet karjalaiseen perimääni. Ne ovat elämän rikkautta.
Koko ihmiskunnan ajan ihmiset ovat muuttaneet paikasta toiseen yksittäisinä henkilöinä tai kokonaisina kansoina. On etsitty parempaa elämää tai jouduttu pakenemaan. Mieleeni tulee Abrahamin luottavainen lähtö maahan, jonka Jumala hänelle osoitti. Israelin kansa lähti pitkälle vaikealle korpitaipaleelle luvattua maata kohti.
Toivo päästä kotimaahan auttoi juutalaisia pysymään hengissä vaikeissakin kohtaamissaan julmuuksissa.
Pyhäinpäivän aikaan muistelen monia rakkaitani. He ovat jo ajallisen matkansa tehneet, maallisen kotinsa jättäneet, uskossa pois nukkuneet ja päässeet taivaan kotiin. Taivaan koti – kotihan on jotain, mihin on kaipaus. Kodista ollaan lähtöisin. Pieni vastasyntynyt lapsi heijastaa viattomuudessaan ja puhtaudessaan taivasta. Lapsi on kotoisin taivaasta.
Minulle yksi rakkaimmista Siionin lauluista on laulu 284. Jo alkusanat ”Kuljemme kohti uutta isänmaata, nyt sitä vielä kaukaa katselemme” puhuttelevat syvästi. Laulussa on pyhäinpäivän sanoma: ”Näin sama usko, toivo, lupaus myös heitä Herran kansan lepoon johti.”
Kun säilytämme uskon loppuun asti, ”katsomme uusin silmin Jumalaa ja päivää taivaallisen isänmaamme” (SL 284:6).
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys