Tuu­la Stång

Ko­ro­na­ra­joi­tus­ten es­tet­tyä seu­ra­tar­joi­lun tuli sil­loin täl­löin vä­li­a­jal­la läh­de­tyk­si pik­ku­po­ru­kal­la kah­vil­le lä­hei­sel­le huol­to­a­se­mal­le.

Täl­lä ker­taa mei­tä oli vain yk­si avi­o­pa­ri ja minä. Otim­me tar­jot­ti­mel­le kah­vi­mu­kit ja pul­lat. Oli ta­pa­na mak­saa os­tok­set vuo­ro­tel­len ajan voit­ta­mi­sek­si.

– Men­kää vain jo is­tu­maan, minä mak­san, sa­noin ren­nos­ti.

Oli­sin kyl­lä mak­sa­nut­kin, mut­ta pank­ki­kort­tia ja S-etu­kort­tia ei löy­ty­nyt mis­tään, vaik­ka ne juu­ri äs­ken pyö­ri­vät kä­sis­sä­ni. Kau­hoin tas­ku­ja­ni. Toi­ses­sa tas­kus­sa oli au­rin­ko­la­sit ja toi­ses­sa kän­nyk­kä – ei­kä kort­te­ja sen vä­lis­sä. Pi­ka­tar­kis­tin lom­pa­kon ja kä­si­lau­kun: ei mi­tään! Vil­kai­sin taak­se­ni. Jono oli jo mel­koi­nen. So­vim­me kas­sa­hen­ki­lön kans­sa, et­tä tu­len mak­sa­maan, kun kort­ti löy­tyy.

Me­nin pöy­tään ja aloi­tin ää­nek­kään voi­vot­te­lun:

– Tätä ei oli­si enää tar­vin­nut ta­pah­tua!

Pi­te­lin pää­tä­ni ja vään­sin mel­kein it­kua. Näin sil­mis­sä­ni tar­joi­lu­tis­kil­le tai lat­ti­al­le luis­kah­ta­neet kor­tit ja jon­kun tun­te­mat­to­man tyh­jen­tä­vän ti­li­ä­ni ul­ko­sei­nän au­to­maa­til­la, vaik­ka ei­hän se ihan niin yk­sin­ker­tais­ta tuol­le tun­te­mat­to­mal­le oli­si ol­lut.

Kä­vim­me vuo­ro­tel­len pyö­ri­mäs­sä tar­joi­lu­tis­kin ym­pä­ril­lä. Kah­vi­mu­kit höy­ry­si­vät ja haa­lis­tui­vat pöy­däl­lä.

Ys­tä­vät­tä­re­ni al­koi tar­kis­taa lom­pa­kos­ta­ni löy­ty­viä eri­näi­siä – kuu­lem­ma osa jo van­hen­tu­nei­ta – pa­pe­ri­lius­ko­ja, jois­sa oli ti­lin­sul­ke­mis- yn­nä mui­ta pu­he­lin­nu­me­roi­ta.

– Mikä si­nun pank­ki­kort­ti­si nu­me­ro on, se hel­pot­tai­si sul­ke­mis­ta? hän ky­syi.

Ky­sy­mys oli kuin hep­re­aa; en ym­mär­tä­nyt mi­tään.

Jat­koin pen­ko­mis­ta sa­mal­la ko­va­ää­ni­ses­ti tus­kail­len. Tas­kut, kän­nyk­kä, lom­pak­ko, kä­si­lauk­ku. Tas­kut, kän­nyk­kä, lom­pak­ko, kä­si­lauk­ku…

– Täs­sä on, et­tä pää­set jo­ten­kin al­kuun, ys­tä­vät­tä­re­ni mies sa­noi osaa­ot­ta­vas­ti ja ojen­si pöy­dän yli 50 eu­ron se­te­lin.

Yh­täk­kiä, pis­tet­ty­ä­ni jäl­leen ker­ran kä­te­ni palt­toon tas­kuun, jos­sa siis tä­hän men­nes­sä ei ol­lut ol­lut muu­ta kuin au­rin­ko­la­sit, kä­tee­ni osui kort­tien kova reu­na.

– Voi, Ju­ma­lal­le kii­tos! Kor­tit on tääl­lä! äi­dyin päi­vit­te­le­mään ken­ties mo­neen­kin ker­taan ja suh­teel­li­sen ko­val­la ää­nel­lä.

Täy­sis­sä naa­pu­ri­pöy­dis­sä­kin ilon­pur­kauk­se­ni var­mas­ti kuul­tiin.

Kort­tien löy­ty­mi­nen oli yh­tä iso ih­me kuin jos oli­sin tai­ku­rin ta­paan ve­täis­syt tas­kus­ta­ni elä­vän pu­pun tai pul­le­a­na ni­ti­se­vän il­ma­pal­lon. Suur­ta eroa tai­ku­rin ja mi­nun vä­lil­lä ei ol­lut, pait­si se, et­tä ai­na­kaan kou­lul­la vie­rail­leet tai­ku­rit ei­vät sil­män­kään­tö­temp­pu­jen on­nis­tu­es­sa huu­dah­ta­neet: “Voi, Ju­ma­lal­le kii­tos!”