JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Vii­mei­sen ker­ran

20.4.2021 7.00

Juttua muokattu:

20.4. 10:30
2021042010305020210420070000

Aili Pasanen

Aili Pasanen

Ih­mi­se­lä­mäs­sä on mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Nii­hin liit­tyy rie­mua, tu­le­vai­suu­den odo­tus­ta, mut­ta mo­nes­ti myös tus­kaa, ki­pua ja kai­paus­ta.

"Jip­pii! Ei­pä tar­vit­se enää syk­syl­lä tul­la tä­hän kou­luun", saat­taa nuo­ri rie­mui­ta ke­vät­juh­la­päi­vä­nä pe­rus­kou­lun pää­tet­ty­ään tai val­mis­tut­tu­aan am­mat­tiin.

Van­hem­mat neu­vo­vat hai­kein mie­lin las­taan vie­lä vii­mei­si­nä il­toi­na en­nen hä­nen hää­päi­vään­sä.

Sa­no­taan mo­nes­ti, et­tä työ on val­mis vii­meis­tä si­laus­ta myö­ten. Neu­lo­ja päät­te­lee työn­sä vii­mei­set lan­gat, ta­lon­ra­ken­ta­ja maa­laa vii­mei­sen por­taan. Lap­si on piir­tä­nyt ja kir­joit­ta­nut on­nit­te­lu­kor­tin. Vii­mei­sek­si hän pyö­rit­tää vä­ri­ky­näl­lä pis­teen ja kat­soo yl­pe­ä­nä. Se on nyt val­mis.

Eva­kok­si läh­te­vä kat­soi ko­ti­aan ja ko­ti­seu­tu­aan ja tie­si nä­ke­vän­sä sen vii­mei­sen ker­ran.

Muis­tan omas­sa elä­mäs­sä­ni mo­nia vii­mei­siä ker­to­ja. Oma­na vii­mei­se­nä työ­päi­vä­nä­ni en­nen eläk­keel­le jään­tiä oli ruo­ka­na ra­kas­ta­maa­ni rans­ka­lais­ta ka­laa. Taus­ta­mu­siik­ki­na tut­tua kou­lun ko­li­naa ja rai­ku­via huu­dah­duk­sia kau­em­paa. Mie­le­ni oli kii­tol­li­nen men­neis­tä vuo­sis­ta ja al­ka­vas­ta va­pau­des­ta.

Kaik­kien vii­meis­ten ker­to­jen jäl­keen elä­mä muut­tuu. Jo­tain uut­ta tu­lee ti­lal­le.

Äi­tim­me tie­si sai­rau­ten­sa ole­van sel­lai­ses­sa vai­hees­sa, et­tä elin­päi­viä oli vä­hän. Hän ha­lu­si vie­lä käy­dä Poh­jois-Kar­ja­las­sa hy­väs­te­le­mäs­sä tu­tut seu­dut, sis­kon­sa ja vel­jen­sä. Sis­ko­ni kans­sa läh­dim­me hän­tä ka­yt­tä­mään. Se oli pu­hut­te­le­va mat­ka. Em­me aa­vis­ta­neet, et­tä ko­tiin­pa­luum­me jäl­kei­se­nä päi­vä­nä isäm­me elä­mä päät­tyy yl­lät­tä­en.

Pian tuon jäl­keen kä­vim­me ys­tä­vä­per­hees­sä, jon­ka äi­ti huo­kai­li ikä­vään­sä, kun van­hin ty­tär oli läh­te­nyt käy­mään Ame­ri­kas­sa. Sii­hen ai­kaan ei sel­lai­nen mat­kus­ta­mi­nen ol­lut vie­lä yleis­tä. "En­tä jos sat­tuu jo­ta­kin, ja tyt­tö on niin kau­ka­na, suu­ren me­ren ta­ka­na!" "Tu­lee mies me­ren­ta­kai­nen­kin, vaan ei tur­pe­hen alai­nen", muis­tan äi­ti­ni sa­no­neen. Se oli loh­dun sana, joka tuli sy­väs­tä ko­ke­muk­ses­ta.

Äi­din voi­mat vä­he­ni­vät. Jou­lu­kui­se­na päi­vä­nä käy­tin sis­ko­ni kans­sa hä­net suih­kus­sa. Hän is­tui suih­ku­tuo­lis­sa ja sa­noi mi­nul­le: "Tämä on nyt vii­mei­nen ker­ta. Seu­raa­van ker­ran mi­nut pes­tään toi­sel­la ta­val­la."

Pe­sin ja ras­va­sin äi­din, leik­ka­sin kyn­net. Sit­ten äi­ti ha­lu­si vie­lä kier­tää tuo­lis­sa is­tu­en kaik­ki huo­neet, hy­väs­tel­lä ja vä­hän muis­tel­la­kin. Olo­huo­nees­sa hän kat­sah­ti pöy­tään ja sa­noi: "Teil­lä on koh­ta pal­jon val­koi­sia kuk­kia."

Vaik­ka kai­paus polt­ti sil­mi­ä­ni, äi­din luot­ta­vai­suus teki päi­väs­tä va­loi­san.

Ei ku­lu­nut mon­ta­kaan päi­vää, kun äi­din elä­män­lan­ka kat­ke­si. Pöy­däl­lä oli pal­jon val­kei­ta kuk­kia.

Olen jos­kus miet­ti­nyt, mil­tä ih­mi­ses­tä tun­tuu, kun hä­nel­le sa­no­taan eli­nai­kaa ole­van vä­hän. Kuu­kau­sia, viik­ko­ja, jopa vain päi­vis­sä las­ket­tu­na. Olen sii­tä kes­kus­tel­lut­kin jon­kun kans­sa. Moni toi­voo läh­te­vän­sä ”saap­paat ja­las­sa”, ku­ten sa­non­ta kuu­luu. Kui­ten­kin moni lä­hei­sen­sä me­net­tä­nyt to­te­aa hy­väk­si sen, et­tä on saa­nut to­tu­tel­la lä­hei­sen­sä elä­män päät­ty­mi­seen. On saa­tu yh­des­sä val­mis­tau­tua, pu­hua tar­peel­li­sia asi­oi­ta. Lii­an moni huo­maa, et­tä on jää­nyt pal­jon tär­ke­ää ker­to­mat­ta, jopa ki­pei­tä asi­oi­ta so­pi­mat­ta.

Kun olen saa­nut lä­hei­sen tai tut­ta­van kuo­lin­sa­no­man, on mie­lee­ni tul­lut mo­nia yh­des­sä ko­et­tu­ja ta­pah­tu­mia. Usein muis­tan sen, mil­lai­nen oli vii­mei­nen ta­paa­mi­sem­me. Näen hä­net mie­les­sä­ni, kuu­len hä­nen ää­nen­sä. Jos­kus on käy­nyt niin, et­tä olem­me so­pi­neet ta­paa­mi­ses­ta, jota olen odot­ta­nut. Kuo­le­ma on niin ar­vaa­ma­ton ja kut­su­ma­ton vie­ras, et­tä se on tul­lut vä­liin.

Olen tun­te­nut äi­te­jä, jot­ka ha­lu­a­vat sai­rau­den riu­dut­ta­es­sa roh­kais­ta lap­si­aan tu­le­viin päi­viin. Oli halu elää ne vii­mei­set ajat si­ten, et­tei muis­toi­hin jää vain tus­kai­nen ja va­lit­ta­va äi­ti.

Oli­si­ko hyvä, jos voi­mia on, elää vii­mei­siä päi­viä jo­tain ra­kas­ta puu­has­tel­len? Ha­lu­ai­sin käy­dä luon­nos­sa rak­kais­sa pai­kois­sa, kat­sel­la ve­den väl­ket­tä, kuk­ka­ke­toa, met­sää tai yö­tai­vas­ta lu­mi­sen mai­se­man kat­to­na. Ha­lu­ai­sin ta­va­ta lä­hei­sim­piä rak­kai­ta­ni. Jos­pa oli­si vie­lä ti­lai­suus sa­noa se, mikä on tär­kein­tä, se, mis­tä ha­lu­an kiit­tää.

Saam­me­han elää täyt­tä elä­mää lop­puun as­ti. Muis­tan Mart­ti Lut­he­rin sa­nat: ”Jos tie­täi­sin, et­tä huo­men­na kuo­len, is­tut­tai­sin sil­ti tä­nään ome­na­puun.”

En­nen kaik­kea ha­lu­ai­sin muis­tut­taa sii­tä tär­keim­mäs­tä, joka kan­taa vii­mei­ses­tä het­kes­tä tur­val­li­ses­ti ikui­suu­teen.

Vaik­ka elä­mäs­tä läh­ti­jän ym­pä­ril­lä oli­si kuin­ka mon­ta saat­ta­jaa, sii­hen vii­mei­seen het­keen on as­tut­ta­va ai­van yk­sin. Tar­vi­taan vain sy­dä­men us­ko.

AiliPasanen
Luonto alkaa kotini ikkunan alta Sotkamossa, jossa jo vuosia sitten on koulun kello lakannut minulle soimasta. Syntymäkaupunkini oli sotien jälkeen Jyväskylä. Äiti ja isä olivat karjalaista syntyperää. Kolme siskoa, yksi pikkuveli ja heidän perheensä ovat minulle rakkaita. Olen saanut muitakin perheitä lähelleni. Lankakorien sisältö, kirjat, kynä ja pensselit kuljettavat ajatukseni muihin maailmoihin. Minulle voi antaa palautetta osoitteeseen aili.pasanen@gmail.com
AiliPasanen

Ko­ro­na-ajan miet­tei­tä

1.6.2021 9.15
AiliPasanen

Luon­non kau­neu­den ma­te­ma­tiik­kaa

17.5.2021 7.05
AiliPasanen

Kä­sien kos­ke­tuk­sia

20.3.2021 7.05
AiliPasanen

Syn­ty­mä­päi­vän iloa

13.2.2021 7.30
AiliPasanen

On­nea ja Ju­ma­lan siu­naus­ta

16.1.2021 7.30
AiliPasanen

Lap­si on ai­nut­ker­tai­sen ar­vo­kas

13.12.2020 7.00
AiliPasanen

”Minä ai­ka­na ih­mi­nen kau­nein on”

13.11.2020 6.05
AiliPasanen

Lah­jois­ta pa­ras

12.10.2020 7.30
AiliPasanen

Sa­haa­van ros­von met­säs­tys­tä

10.9.2020 6.00
AiliPasanen

"Eh­ti­nyt on­ko jo elo­kuu?"

16.8.2020 6.15
AiliPasanen

Ik­ku­noi­ta

5.8.2020 6.00
AiliPasanen

Puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten

12.7.2020 6.00
AiliPasanen

Muis­to­laat­ta pik­ku­vel­jel­le

17.6.2020 6.00
AiliPasanen

Eris­tyk­ses­tä va­pau­teen

20.5.2020 6.05
AiliPasanen

Ilo­ja tä­hän päi­vään

21.4.2020 6.40
AiliPasanen

Au­rin­gon­pi­men­nyk­siä

22.3.2020 6.25
AiliPasanen

Ra­haa kä­tei­se­nä – ko­lik­ko­ja pus­sis­sa

17.2.2020 6.05
AiliPasanen

Nä­ke­vin sil­min

18.1.2020 6.00
AiliPasanen

Täs­sä iäs­sä – sii­nä iäs­sä

4.12.2019 6.58
AiliPasanen

On­ko si­nul­la ikä­vä?

6.11.2019 6.55
AiliPasanen

Lu­sik­ka kau­nii­seen kä­teen

6.10.2019 6.54
AiliPasanen

Ris­tien ker­to­maa

5.9.2019 6.48
AiliPasanen

Mi­nun nos­tal­gi­nen sau­na­pol­ku­ni

31.7.2019 12.27
AiliPasanen

Nau­ru tyrs­kyy ja kup­lii

13.7.2019 6.17
AiliPasanen

Sy­ree­ne­jä Sor­ta­va­las­sa

3.6.2019 6.29
AiliPasanen

Uu­si kir­ja vie lu­ki­jan tun­tu­reil­le, La­es­ta­diuk­sen mat­kas­sa

14.5.2019 6.22
AiliPasanen

Kyy­nel­ten jäl­keen kir­kas­tuu

23.4.2019 6.39
AiliPasanen

Myö­tä­tun­toa ja hel­lyyt­tä

7.4.2019 6.10
AiliPasanen

Lin­tu­ko­don lem­pe­äs­sä suo­jas­sa

14.3.2019 6.34
AiliPasanen

Ta­ri­noi­ta ys­tä­vyy­des­tä

12.2.2019 6.32
AiliPasanen

On­ko se tyl­sää?

9.1.2019 6.43
20.6.2021

Jee­sus sa­noi: "Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat. Men­kää ja tut­ki­kaa, mitä tämä tar­koit­taa: 'Ar­mah­ta­vai­suut­ta minä tah­don, en uh­ri­me­no­ja." Matt. 9:12-13

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies