JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Hai­kei­ta tun­tei­ta syk­syn yl­lä

18.10.2015 6.24

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420151018062400

Sän­ki­pel­lot lois­ta­vat pal­jai­na. Au­rin­gon valo hei­jas­tuu nii­hin ja niis­tä. Sato on kor­jat­tu. Syk­syn kuu­laus pu­hut­te­lee. Kir­pe­ät puo­lu­kat mais­tu­vat suus­sa voi­mak­kail­ta. Il­loin ja aa­muin täy­tyy va­roa, et­tei jää kyl­män van­gik­si, ja­lat ja kau­la ai­na­kin ovat vaa­ras­sa.

Peit­te­lem­me lap­set, et­tei ys­kä ry­ti­se. Siu­naam­me­kin hei­tä, mut­ta mikä vä­hin­tään yh­tä tär­ke­ää: lap­set­kin jak­sa­vat siu­na­ta mei­tä. On tur­val­lis­ta nu­kah­taa. Ai­na­kin on toi­vo sii­tä, et­tä mei­dän li­säk­si on hän, joka jak­saa ai­na siu­na­ta.

Usein elä­mä on luo­pu­mis­ta. Kun jos­ta­kin pääs­tää ir­ti, mitä jää jäl­jel­le? Pal­jon­kin, sa­noi­sin. Usein vas­ta luo­pu­es­saan saa ja an­ta­es­saan huo­maa vie­lä jäl­jel­le jää­nei­den asi­oi­den ar­von. Tai vas­ta si­tä­kin myö­hem­min.

Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tä on an­ta­nut lii­kaa elä­mäs­tään ja it­ses­tään. Eh­kä juu­ri sil­loin huo­maa­kin, kuin­ka nä­ky­mät­tö­mät kä­si­var­ret ovat sit­ten­kin ne, jot­ka kan­toi­vat. Ne ovat an­ta­neet pal­jon enem­män mitä kos­kaan us­kal­sin toi­voa. Kun vain ta­ju­ai­sin sen.

Pak­ka­nen pu­ree pian kel­ta­rus­ke­an sän­ki­pel­lon val­koi­sem­mak­si, peh­me­äm­mäk­si, se rai­vaa tie­tä en­si­lu­mel­le. Niin on yk­si ke­sä­ai­ka taas pa­ke­tis­sa – olem­me lä­hem­pä­nä ikui­suut­ta. Pian on py­häin­päi­vä.

PekkaTuomikoski
Olen perheenisä Limingasta.
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies