Päi­väs­sä eh­tii kli­ka­ta kän­nyk­kä­he­rä­tyk­sen kiin­ni, keit­tää kah­vit, vie­dä lap­sen hoi­toon ja yrit­tää aja­tel­la työn­te­koa. Eh­kä teh­dä­kin jo­ta­kin, ai­na­kin "ka­len­te­rin pa­kol­li­set". Jos se on­nis­tuu, hyvä on. Us­ko­ma­ton­ta ar­jen luk­sus­ta ovat kii­reen kes­kel­lä va­ras­te­tut päi­vä­u­net. Sen jäl­keen täy­tyy taas pai­naa. Ja eh­tiä pes­tä ham­paat en­nen kuin va­lot sam­mu­vat täl­le päi­väl­le.

Jos jo­ta­kin jos­kus saa ai­kai­sek­si, kyl­lä­pä se vä­syt­tää jäl­ki­kä­teen! Mut­ta kii­reh­dit­tä­vä on, mi­nuu­tit, tun­nit, kor­jaan päi­vät – ei­kun vii­kot – ne ne vain vyö­ry­vät... Vuo­det... Jopa vuo­si­kym­me­net! Mi­hin me­net ai­ka? STOP!

Jos­kus yri­tän an­taa ylä­vii­to­set lä­him­mäi­sel­le, sit­ten taas men­nään... Oli­si ol­lut kiva po­ris­ta pi­tem­pään­kin! Eh­kä­pä jos­kus tois­te? Tai sit­ten ei?!

Kun pää­see hil­jen­ty­mään Sa­nan kuu­loon, kii­re on het­kek­si pois. Ai­ka ikään kuin py­säh­tyy. Sen jäl­keen voi suh­teel­li­sen pit­kään­kin tun­tua rau­hal­li­sel­ta. En­nen seu­raa­vaa juok­sua.

Kuun­nel­la – oli­si tär­ke­ää kuun­nel­la. Lä­him­mäi­siä. Sa­non tä­män it­sel­le­ni! Ajan vir­ras­sa on lii­an help­poa ohit­taa kat­se ja puhe, men­nä muka vain eteen­päin us­ko­ma­ton­ta vauh­tia.

Ei­vät tur­haan sano: "ai­ka on ra­haa". Mut­ta ei­kö se ole pal­jon enem­män kuin kaik­ki ra­hat yh­teen­sä?

En­tä sit­ten van­ha­na? Joku voi­si aja­tel­la: ei­kö peli ole jo me­ne­tet­ty, kun as­kel hi­das­tuu ja elin­toi­min­not ra­pis­tu­vat? Jyr­kem­pi tai loi­vem­pi pu­do­tus en­nen lo­pul­lis­ta lop­sah­dus­ta.

Eh­kä­pä van­huk­sil­la on sitä pun­nit­tua vii­saut­ta. He tie­tä­vät kai­ken ajal­li­sen ole­van pian lo­pus­sa. Vaik­ka van­huu­teen kuu­luu luo­pu­mis­ta, se voi­nee tun­tua myös hel­pot­ta­val­ta.

Eri-ikäi­sil­le Kaik­ki­val­ti­as on an­ta­nut omat elä­män­tun­te­muk­sen­sa. Ne­kin ovat lah­jaa. Kun jak­saa us­koa, suu­rin lah­ja tu­lee vas­ta ajan jäl­keen, ikui­suu­des­sa.