Mi­nul­la oli taan­noin hie­man huo­no tapa pol­tel­la päi­vit­täin yk­si pik­ku­si­ka­ri. Toi­si­naan sääs­tin sen rau­ke­ne­vaan il­ta­het­keen, jol­loin työ­päi­vä oli jo pää­tök­ses­sään ja ha­lu­sin si­ten ren­tou­tua het­ken ul­ko­sal­la en­nen nuk­ku­maan­me­noa. Toi­si­naan kat­kai­sin sil­lä päi­vän hek­ti­sim­män työ­het­ken, teh­den ikään kuin pie­nen ir­ti­o­ton pa­la­tak­se­ni taas tuo­rein mie­lin työ­pöy­dän ää­reen. Niis­sä het­kis­sä oli toki oma vie­hä­tyk­sen­sä, mut­ta sit­tem­min nämä tup­rut­te­lu­het­ket ovat jää­neet, en­kä myös­kään ha­lua nii­tä edes suo­si­tel­la ke­nel­le­kään.

Ker­ran al­ku­syk­syl­lä – kes­kel­lä työ­päi­vää, juu­ri täl­lai­sen tau­on ai­ka­na – olin ul­ko­na pi­ha­tien var­rel­la ja seu­ra­sin, kun kak­si nais­ta ja pik­ku­lap­si lä­hes­tyi­vät kä­vel­len mi­nua. Ole­tin hei­dät äi­dik­si, lap­sek­si ja iso­äi­dik­si. He lä­he­ni­vät rau­hal­li­ses­ti as­tel­len pie­neen rin­tee­seen teh­tyä pi­ha­tie­tä alas­päin, kun­nes äkis­ti lap­si, ar­vi­ol­ta 4–5-vuo­ti­as, ryn­tä­si juok­suun. äi­ti huu­si vä­lit­tö­mäs­ti: ”älä juok­se, au­to tu­lee, tule ta­kai­sin!” Ja niin lap­si oi­tis py­säh­tyi, kään­tyi ym­pä­ri ja pa­la­si kil­tis­ti nais­ten luo.

Pi­ha­tiel­lä oli suo­raa nä­ky­vyyt­tä vä­hin­tään sata met­riä, ei­kä liik­ku­via au­to­ja nä­ky­nyt lä­hi­mail­la­kaan. Sii­tä huo­li­mat­ta lap­si ei mil­lään ta­voin ky­see­na­lais­ta­nut äi­tin­sä va­roi­tus­ta vaan tot­te­li kuu­li­ai­ses­ti. Tuol­loin mie­lee­ni vä­läh­ti­vät sa­nat ”Ju­ma­lan lap­si”.

Tuo ar­ki­nen, jo­ka­päi­väi­nen koh­taus jäi py­sy­väs­ti mie­lee­ni. Se ha­vain­nol­lis­ti hy­vin konk­reet­ti­ses­ti lap­sen us­koa – so­ke­aa luot­ta­mus­ta van­hem­pia ja hei­dän huo­len­pi­to­aan koh­taan.

Voin myös hel­pos­ti ku­vi­tel­la, kuin­ka joi­ta­kin vuo­sia vart­tu­neem­pa­na lap­si oli­si voi­nut jät­tää äi­din va­roi­tus­huu­dot no­tee­raa­mat­ta ja vie­lä myö­hem­min, tei­ni-iäs­sä, saat­ta­nut kui­ta­ta ne lä­hin­nä är­ty­neel­lä tai jopa ival­li­sel­la vas­tauk­sel­la.

Mut­ta mik­si? Mi­hin tuo lap­suu­den so­kea luot­ta­mus ja kuu­li­ai­suus ka­to­aa ja vaih­tuu vä­hi­tel­len oma­päi­syy­dek­si?

Var­mas­ti moni tun­nus­taa­kin, kuin­ka on var­tut­tu­aan al­ka­nut luot­taa vah­vem­min omiin ha­vain­toi­hin­sa ja omaan ar­vi­oin­ti­ky­kyyn­sä. Moni ei ha­lua va­lin­nan­va­paut­taan ra­joi­tet­ta­van vaan it­se­näis­tyä, eli tul­la riip­pu­mat­to­mak­si ul­ko­puo­li­sis­ta auk­to­ri­tee­teis­ta. En­sim­mäi­se­nä se il­me­nee lä­hi­pii­ris­sä, suh­tees­sa van­hem­piin ja mui­hin kas­va­tus­vas­tuus­sa ole­viin.

It­se­näis­tä har­kin­ta­ky­kyä ja vas­tuul­lis­ta toi­min­taa pi­de­tään hen­ki­sen kyp­syy­den merk­kei­nä. Näin asia pin­ta­puo­li­ses­ti tar­kas­tel­len näyt­tää ole­van­kin, mut­ta tie­tää­kö ih­mi­nen lo­pul­ta, mikä on hä­nel­le ja muil­le ih­mi­sil­le hy­väk­si? Mil­loin ih­mi­sen voi­daan kat­soa ole­van täy­del­li­sen it­se­näi­nen? On­ko te­o­reet­ti­ses­ti­kaan mah­dol­lis­ta ol­la täy­sin va­paa ul­ko­puo­li­sis­ta auk­to­ri­tee­teis­ta? Voi­ko kyse ol­la pel­käs­tä it­se­näi­syy­den il­luu­si­os­ta, jol­la ei ole mi­tään kes­tä­vää poh­jaa?

Jos ih­mi­nen aset­taa it­se toi­min­tan­sa ja va­lin­to­jen­sa ra­jat omien pe­ri­aat­tei­den­sa tai vais­to­jen­sa mu­kai­ses­ti, niin voi­daan­ko hy­väl­lä tah­dol­la­kaan olet­taa, et­tä ne voi­si­vat lo­mit­tua so­pui­sas­ti kes­ke­nään tois­ten ih­mis­ten vas­taa­vien kans­sa?

Ih­mis­ten käyt­täy­ty­mis­tä oh­jaa hei­dän oma kä­si­tyk­sen­sä ih­mi­sen oi­keuk­sis­ta ja vel­vol­li­suuk­sis­ta, hy­väs­tä, oi­ke­as­ta ja kun­ni­al­li­ses­ta. On syy­tä muis­taa, et­tä toi­sen ih­mi­sen oi­keus on ai­na toi­sen vel­vol­li­suus. Niin­pä us­kon, et­tä va­paa omien vais­to­jen, mie­li­ha­lu­jen ja pe­ri­aat­tei­den seu­raa­mi­nen on kuin het­tei­nen suo, jos­ta toi­sen ja­lan ir­rot­ta­mi­nen vie toi­sen yhä sy­vem­mäl­le ja saat­taa ih­mi­sen lo­pul­ta täy­del­li­seen kiik­kiin.

Efe­so­lais­kir­jees­sä neu­vo­taan: "Lap­set, ol­kaa van­hem­mil­len­ne kuu­li­ai­sia Her­raa to­tel­len, sil­lä se on oi­kein." "Kun­ni­oi­ta isää­si ja äi­ti­ä­si" on en­sim­mäi­nen käs­ky, jo­hon liit­tyy lu­paus: "jot­ta me­nes­tyi­sit ja eläi­sit kau­an maan pääl­lä". (Ef. 6:1–3.)

Usein tun­tuu sil­tä, et­tä ih­mi­nen on poh­jim­mil­taan ikui­nen lap­si, joka hui­muuk­sis­saan tai uh­mas­saan tah­too ka­ra­ta pois van­hem­pien­sa luo­ta. Mut­ta mis­tä ai­kui­nen ja it­se­näi­nen ih­mi­nen voi­si­kaan löy­tää sen auk­to­ri­tee­tin ja neu­von­sa­nan, jo­hon voi­si tur­vau­tua ja luot­taa?

Efe­so­lais­kir­jeen neu­vos­sa on suu­ri vii­saus: kun­ni­oi­ta ja kuun­te­le edel­tä­viä pol­via. Näin ”pyö­rää ei tar­vit­se kek­siä” joka ker­ta uu­des­taan.

Ol­koon­kin et­tä van­hem­pien va­roi­tuk­sil­la ja neu­voil­la ei ai­na ole eri­tyis­tä ka­tet­ta, jos­kus ne voi­vat ol­la jopa ai­van tur­hia, mut­ta nii­den tar­koi­tus­pe­rä on ai­na hyvä – suo­jel­la ja aut­taa las­ta.