Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi! (Job. 1:21.) Kuin­ka ih­mi­nen, joka on me­net­tä­nyt elä­mäs­sään kai­ken, jak­saa tyy­tyä koh­ta­loon­sa ja vie­lä kiit­tää sii­tä Ju­ma­laa?

Mo­nel­le ko­et­te­le­mus mer­kit­see sa­maa kuin kär­si­mys tai vas­toin­käy­mi­nen. Mut­ta ko­et­te­le­mus ei var­si­nai­ses­ti tar­koi­ta nii­tä. Kun ko­e­tel­laan, ko­e­tel­laan toi­mi­vuut­ta tai kes­tä­vyyt­tä. Tes­ta­taan, ku­ten ny­ky­ään sa­not­tai­siin. Ko­et­te­le­muk­sis­sa Ju­ma­la lait­taa mei­dät tes­tiin, mut­ta mitä hän tes­taa – sie­to­ky­kyä, hen­ki­siä voi­ma­va­ro­ja vai luon­teen­lu­juut­ta? Ei suo­ra­nai­ses­ti, vaan Ju­ma­la ko­et­te­lee us­kom­me pe­rus­tus­ta. Sitä, jak­sam­me­ko us­koa Ju­ma­lan hy­vyy­teen, kaik­ki­val­tiu­teen, joh­da­tuk­seen, siu­nauk­seen ja suo­je­luk­seen, vaik­ka elä­mäm­me näyt­täi­si me­ne­vän jo­ta­kuin­kin päin­vas­toin kuin toi­voi­sim­me.

Her­ra, tei­dän Ju­ma­lan­ne, ko­et­te­lee tei­tä näin saa­dak­seen tie­tää, ra­kas­tat­te­ko hän­tä koko sy­dä­mes­tän­ne ja koko sie­lus­tan­ne (5. Moos. 13:3). Sa­mal­la Ju­ma­la ko­et­te­lee myös sitä, olem­me­ko hä­nel­le ja hä­nen käs­kyil­leen us­kol­li­sia ja kuu­li­ai­sia.

Mik­si näin? Mik­si em­me sai­si vain elää rau­has­sa ja naut­tia hy­vyy­des­tä ja Ju­ma­lan lah­jois­ta? Ei­kö mei­dän oli­si sil­loin hel­pom­pi ol­la kii­tol­li­sia ja osoit­taa it­se­kin hy­vyyt­täm­me? Ei­kö mei­dän oli­si hel­pom­pi us­koa, jos elä­vä us­ko toi­si pel­käs­tään myö­tä­käy­mis­tä mu­ka­naan? Se­hän osoit­tai­si kai­kil­le, kuin­ka elä­vä us­ko tuo siu­nauk­sen ja me­nes­tyk­sen mu­as­saan! Mut­ta niin ei ole. Ko­et­te­le­muk­sia täy­tyy ol­la, sil­lä ei ole tur­hem­paa kuin ih­mi­sen sa­nat. Niin täy­tyy ol­la, jot­ta näh­dään, on­ko sa­noil­la ka­tet­ta ja on­ko us­ko nii­den ta­ka­na ai­dos­ti kes­tä­vää vai pelk­kää höt­töä.

Sik­si te rie­muit­set­te, vaik­ka nyt jou­dut­te­kin jon­kin ai­kaa kär­si­mään mo­nen­lai­sis­sa ko­et­te­le­muk­sis­sa. Kul­ta­kin ko­e­tel­laan tu­les­sa, ja on­han tei­dän us­kon­ne pal­jon ar­vok­kaam­paa kuin ka­to­a­va kul­ta. Ko­et­te­le­muk­sis­sa tei­dän us­kon­ne to­de­taan ai­dok­si. (1. Piet. 1:6–7.)

Jos jak­sai­sim­me Jo­bin ta­voin aja­tel­la, et­tei meil­lä ole var­si­nais­ta oi­keut­ta mi­hin­kään täs­sä ajal­li­ses­sa elä­mäs­sä, vaan kaik­ki on lah­jaa ja lai­naa Ju­ma­lal­ta, niin voi­sim­me myös kiit­tää hän­tä ai­van kai­kes­ta saa­mas­tam­me. Ja vaik­ka meil­tä otet­tai­siin­kin kaik­ki pois, niin em­me täl­löin kat­ke­roi­tui­si, sil­lä ei­hän meil­le mi­tään pi­tä­nyt­kään kuu­lua.

Kun het­ken ajat­te­lem­me ja tar­kas­te­lem­me näi­tä Raa­ma­tun aja­tuk­sia, niin ei­kö niis­tä kir­kas­tu to­del­li­nen us­kon nä­kö­kul­ma ko­et­te­le­muk­sia koh­taan? Näin ol­len­han ko­et­te­le­muk­set ovat it­se asi­as­sa meil­le tar­peen ja hyö­dyk­si. Niin­pä mei­dän tu­li­si jopa kiit­tää Ju­ma­laa niis­tä: Vel­je­ni, pi­tä­kää pelk­kä­nä ilo­na nii­tä mo­nen­lai­sia ko­et­te­le­muk­sia, joi­hin jou­dut­te. Te­hän tie­dät­te, et­tä kun us­kon­ne sel­viy­tyy ko­e­tuk­ses­ta, tämä kas­vat­taa teis­sä kes­tä­vyyt­tä. Ja kes­tä­vyys joh­ta­koon täy­del­li­seen tu­lok­seen, jot­ta oli­sit­te täy­del­li­siä ja ehei­tä, et­te va­jai­ta mil­tään koh­den. (Jaak. 1:2–4.)

Mi­tä­hän tar­koit­taa se, et­tä ”oli­sim­me täy­del­li­siä ja ehei­tä, em­me­kä va­jai­ta mil­tään koh­den”? Ajat­te­len sen tar­koit­ta­van nöy­rää, lap­sen­kal­tais­ta us­koa, sa­man­lais­ta kuin Jo­bil­la oli: Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi!