Tei­ni­vuo­si­na eräs luok­ka­to­ve­reis­ta­ni ky­säi­si ker­ran mi­nul­ta: ”Mitä te (les­ta­di­o­lai­set) oi­kein voit­te har­ras­taa, kun kaik­ki mu­ka­vat asi­at tun­tu­vat ole­van teil­tä kiel­let­ty­jä?” Hä­kel­lyin aluk­si, sil­lä us­koin aa­vis­ta­va­ni mitä hän ky­sy­myk­sel­lään haki, mut­ta het­ken poh­dit­tu­a­ni ryh­dyin lu­et­te­le­maan asi­oi­ta joi­ta it­se har­ras­tin, tai jot­ka mi­nua muu­toin kiin­nos­ti­vat. Vaik­ka lis­ta tai­si jää­dä ko­ko­nais­ku­vaa aja­tel­len ai­ka va­jaak­si, niin vas­taus tun­tui tyy­dyt­tä­vän hän­tä. ”No, on­han nii­tä to­si­aan mah­dol­li­suuk­sia” hän to­te­si, ja kes­kus­te­lu ai­hees­ta ty­reh­tyi.

En ko­ke­nut sil­loin, en­kä nyt­kään, eri­tyi­ses­ti kai­paa­va­ni elä­mää­ni nii­tä asi­oi­ta, joi­ta us­koin kou­lu­ka­ve­ri­ni ky­sy­es­sään aja­tel­leen. Erot­tau­tu­mi­nen ikä­to­ve­rei­de­ni elä­män­ta­vois­ta oli ko­ke­muk­se­na lo­pul­ta pal­jon vai­ke­am­paa – erot­tau­tu­mi­ses­ta joh­tu­va toi­seu­den ko­ke­mi­nen. Oli­si pääs­syt tie­tyl­lä ta­voin hel­pom­mal­la kul­ke­mal­la hei­dän mu­ka­naan ja osal­lis­tu­mal­la hei­dän me­noi­hin­sa. Huo­mi­o­ta he­rät­tä­mät­tä. Pois­jät­täy­ty­mäl­lä saa­toin saa­da myös hei­dät ar­vi­oi­maan omaa toi­min­taan­sa. En si­tä­kään voi kiis­tää, et­ten­kö toi­si­naan oli­si tun­te­nut kiu­saus­ta läh­teä mu­kaan!

Vie­lä tun­tuu ih­mi­sil­lä ole­van jon­kin­lai­nen kä­si­tys kor­ke­a­mo­raa­li­ses­ta ja kun­nol­li­ses­ta elä­mäs­tä täs­sä mo­ni­ar­voi­ses­sa ja yk­si­lön­va­paut­ta ta­voit­te­le­vas­sa ajas­sa. Kris­til­li­sis­tä pe­ru­sar­vois­ta pu­hu­taan jul­ki­suu­des­sa pal­jol­ti taan­tu­muk­sel­li­si­na, hol­ho­a­vi­na ja jopa ih­mis­luon­nol­le mah­dot­to­mil­ta nou­dat­taa. Toi­si­naan olen kuul­lut us­ko­vais­ten elä­mää kom­men­toi­ta­van var­sin ar­vos­ta­vaan­kin sä­vyyn, mut­ta to­det­ta­van heti pe­rään, et­tei kom­men­toi­jas­ta it­ses­tään oli­si sii­hen ”tyl­sään ja ilot­to­maan” elä­mään. Elä­mäs­tä täy­tyi­si eh­tiä saa­da ir­ti enem­män iloa ja ko­ke­muk­sia. Nuo­ruus sekä elä­män ja ais­tien huu­ma ovat ar­vos­saan.

Ma­la­ki­an kir­jas­sa ky­sy­tään: "Mitä hyö­tyä on sii­tä, et­tä nou­da­tam­me hä­nen käs­ky­jään, pal­ve­lem­me Her­raa Se­ba­o­tia ja kul­jem­me mur­he kas­voil­lam­me" (Mal. 3:14)? Paa­va­li an­taa mie­les­tä­ni hy­vän vas­tauk­sen: ”Jos olem­me pan­neet toi­vom­me Kris­tuk­seen vain tä­män elä­män ajak­si, olem­me sää­lit­tä­vim­piä kai­kis­ta ih­mi­sis­tä” (1. Kor. 15:19). Näin­kin se on.

Jos ajat­te­lee, et­tä kuo­le­man­jäl­keis­tä elä­mää ei ole­kaan ja ih­mi­sen tie­toi­suus vain sam­muu kuo­le­man het­kel­lä, niin sil­loin­han elä­mäs­tä on nau­tit­ta­va täs­sä ja nyt, kun vie­lä eh­tii. Muu­ta mah­dol­li­suut­ta ei täl­löin näy­tä ole­van ei­kä tu­le­van, ja se, joka on pa­rem­man toi­vos­sa pi­dät­täy­ty­nyt kai­kes­ta kieh­to­vas­ta ja mu­ka­vas­ta elä­mäs­sään, voi vain syyt­tää it­se­ään.

On­ko us­ko siis suu­ri ris­ki­si­joi­tus, kun to­dis­tei­ta kuo­le­man­jäl­kei­ses­tä elä­mäs­tä ei ole? Sama ky­sy­mys vai­va­si Pie­ta­ria, kun hän ky­syi Jee­suk­sel­ta: "En­tä me? – – Me olem­me luo­pu­neet kai­kes­ta ja seu­ran­neet si­nua. Mitä me sii­tä saam­me?" (Matt. 19:27.) Jee­sus vas­ta­si: ”To­ti­ses­ti: kun Ih­mi­sen Poi­ka uu­den maa­il­man syn­ty­es­sä is­tuu­tuu kirk­kau­ten­sa val­tais­tui­mel­le, sil­loin te­kin, jot­ka olet­te seu­ran­neet mi­nua, saat­te is­tua kah­del­la­tois­ta val­tais­tui­mel­la ja hal­li­ta Is­ra­e­lin kah­ta­tois­ta hei­moa” (Matt. 19:28).

Riit­tä­nee­kö tämä vie­lä va­kuut­ta­maan si­nua ris­ki­no­ton kan­nat­ta­vuu­des­ta, mut­ta Jee­sus ei päät­tä­nyt­kään vas­taus­taan tä­hän, vaan jat­koi: ”Ja jo­kai­nen, joka mi­nun ni­me­ni täh­den on luo­pu­nut ta­los­taan, vel­jis­tään tai si­sa­ris­taan, isäs­tään, äi­dis­tään tai lap­sis­taan tai pel­lois­taan, saa sa­ta­ker­tai­ses­ti ta­kai­sin ja pe­rii ian­kaik­ki­sen elä­män.” Jee­sus lu­paa to­del­la, et­tä us­ko­vai­nen ih­mi­nen saa myös sa­ta­ker­tai­sen siu­nauk­sen täs­sä ajas­sa, va­lit­se­mal­la oman mie­len­sä mu­kai­sen elä­män si­jaan Ju­ma­lan tah­don mu­kai­sen elä­män, mut­ta tär­keim­pä­nä: pe­rii li­säk­si ian­kaik­ki­sen elä­män. Sa­moin Sii­o­nin lau­lus­sa­kin iloi­taan: ”Niin kak­sin ver­roin saim­me me, elä­män sekä tai­vaan” (Sl 65:6).

Ju­ma­lan sana ker­too, mikä on tar­peel­lis­ta ja hy­väk­si ih­mi­sel­le. Us­ko an­taa ha­lun elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan, mikä tuot­taa ih­mi­sel­le sy­vää on­nea, mie­len­rau­haa ja luot­ta­mus­ta sii­hen, et­tä Her­ra pi­tää huo­len omis­taan joka päi­vä. Olen ko­ke­nut, et­tä Ju­ma­lan tah­don mu­kaan elä­mi­nen tuo elä­mään ys­tä­viä, tur­val­li­suut­ta ja pi­tää yl­lä toi­von. Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­lä ol­laan ian­kaik­ki­sen vii­sau­den läh­teil­lä.

Mi­nua on pu­hu­tel­lut usein Raa­ma­tun ker­to­mus Da­nie­lis­ta ja hä­nen ys­tä­vis­tään, jot­ka kiel­täy­tyi­vät ku­nin­kaan her­kuis­ta ja vii­neis­tä. Nii­den si­jaan he pyy­si­vät saa­da syö­dä ter­veel­li­siä kas­vik­sia ja juo­da vet­tä. Lop­pu­tu­los oli se, et­tä kym­me­nen päi­vän ko­e­jak­son jäl­keen he näyt­ti­vät pal­jon ter­veem­mil­tä kuin ne po­jat, jot­ka oli­vat saa­neet ruo­kan­sa ku­nin­kaan pöy­däs­tä (Dan. 1:8–15).

Psal­mi 37 ku­vaa kau­niis­ti, mil­lais­ta siu­naus­ta us­ko tuo ih­mi­sen elä­mään:

Luo­ta Her­raan ja tee hy­vää, niin saat asua maas­sa­si, tur­val­li­sil­la lai­dun­mail­la. Saat naut­tia Her­ran hy­vyyt­tä, hän an­taa si­nul­le mitä sy­dä­me­si toi­voo. An­na tie­si Her­ran hal­tuun, tur­vaa hä­neen. Hän pi­tää si­nus­ta huo­len!

Mut­ta nöy­rät pe­ri­vät maan, he saa­vat osak­seen on­nen ja rau­han.

Her­ra pi­tää huo­len omien­sa jo­kai­ses­ta päi­väs­tä, ei­kä hei­dän pe­rin­tö­o­san­sa kos­kaan hä­viä. He ei­vät kär­si puu­tet­ta ko­vi­na­kaan ai­koi­na, nä­län päi­vi­nä heil­lä on kyl­lin syö­tä­vää.

Van­hurs­kaat pe­ri­vät maan ja asu­vat sii­nä ai­na.

Kan­nat­taa us­koa.