Muis­tan hy­vin het­ken jol­loin jou­lu­pu­kin mys­tee­ri sel­vi­si mi­nul­le. Se ta­pah­tui puo­lik­si va­hin­gos­sa: kiin­ni­tin huo­mi­o­ta sii­hen, et­tei­vät kaik­ki ai­kui­set mie­het ol­leet pai­kal­la jou­lu­pu­kin vie­rai­lun ai­ka­na. Ky­säi­sin jäl­ki­kä­teen ohi­men­nen isäl­tä­ni, sat­tui­ko hän tie­tä­mään mi­tään jou­lu­pu­kin to­del­li­ses­ta hen­ki­löl­li­syy­des­tä. Isä­ni yrit­ti hie­man vai­vaan­tu­nee­na väis­tää ky­sy­myk­se­ni. So­per­te­li jo­tain epä­mää­räis­tä, jol­loin epäi­lyk­se­ni he­rä­si­vät. Pian hä­nen täy­tyi­kin tun­nus­taa toi­mi­neen­sa it­se puk­ki­na. Olin tuol­loin kuu­si­vuo­ti­as.

Mo­nes­ti myö­hem­min­kin us­ko­ni on ro­mut­tu­nut to­si­a­si­oi­den pal­jas­tu­es­sa. Muis­tan nuo­ruus­vuo­si­na­ni Lah­den MM-hiih­to­jen do­pings­kan­daa­lin hor­jut­ta­neen ide­a­lis­tis­ta us­ko­a­ni puh­taa­seen ja ja­loon ur­hei­luun. Muis­tan myös usei­ta ti­lan­tei­ta, jois­sa us­ko omaan osaa­mi­see­ni ja pär­jää­mi­see­ni on ko­ke­nut pa­ho­ja ko­lauk­sia. Ja muis­tan myös ti­lan­tei­ta, jois­sa har­taas­ti vaa­li­ma­ni unel­mat ovat murs­kaan­tu­neet. Näis­sä ti­lan­teis­sa on ol­lut kyse us­ko­muk­sis­ta, luu­lois­ta ja haa­veis­ta.

Ajat­te­len ja ym­mär­rän niin, et­tä us­ko­mi­nen on tois­ta kuin olet­ta­mi­nen, luu­le­mi­nen tai tie­tä­mi­nen. Luu­lo ei ole tie­don väär­ti. Us­ko­mi­nen on asi­oi­den to­te­na pi­tä­mis­tä ku­ten tie­tä­mi­nen­kin, mut­ta tie­tä­mi­ses­tä sen erot­taa se, et­tä us­ko­mi­sen­sa koh­det­ta ei voi osoit­taa ei­kä ha­vain­nol­lis­taa to­dek­si.

Us­ko on sen to­del­li­suut­ta, mitä toi­vo­taan, sen nä­ke­mis­tä, mitä ei näh­dä (Hepr. 11:1).

Kun ih­mi­nen to­del­la us­koo asi­aan­sa, hän­tä on liki mah­do­ton­ta kään­nyt­tää, vaik­ka to­si­a­si­at osoit­tai­si­vat kuin­ka muu­ta. Nii­den si­jaan hän ta­ker­tuu kaik­kiin ol­jen­kor­siin, jot­ka tar­jo­a­vat tu­kea hä­nen val­lit­se­val­le kä­si­tyk­sel­leen. Tun­tuu sil­tä, et­tä ih­mi­nen pel­kää toi­si­naan to­tuu­den koh­taa­mis­ta, jopa pa­ke­nee. Ih­mi­sen to­del­li­suus­kä­si­tys on usein niin vah­va, et­tei hän edes tie­dos­ta us­ko­van­sa mi­hin­kään – hän vain pi­tää asi­oi­ta to­si­na.

Jo­kai­sen ih­mi­sen maa­il­man­ku­va pe­rus­tuu hä­nen hen­ki­lö­koh­tai­seen nä­ke­myk­seen­sä to­del­li­suu­des­ta, siis toi­sin sa­no­en us­koon­sa to­del­li­sis­ta asi­ain­ti­lois­ta. Sii­hen hän so­vit­taa kai­ken ko­ke­man­sa ja ha­vait­se­man­sa. Yleen­sä ih­mi­nen pyr­kii et­si­mään tu­kea omil­le kä­si­tyk­sil­leen. Vii­saut­ta on kor­ja­ta ja muut­taa nii­tä tar­vit­ta­es­sa.

Mie­les­tä­ni us­ko on vält­tä­mä­tön omi­nai­suus ih­mi­sel­le. Se on elä­mää edis­tä­vä ja yl­lä­pi­tä­vä voi­ma. Sen avul­la saa­vu­te­taan asi­oi­ta, sen avul­la to­teu­te­taan unel­mia ja haa­vei­ta. Sen avul­la yli­te­tään in­hi­mil­li­sen suo­ri­tus­ky­vyn ra­jo­ja. Sen avul­la teh­dään mah­dot­to­mas­ta mah­dol­lis­ta. Kään­tä­en: jos us­ko lop­puu, mo­ti­vaa­tio ka­to­aa ja sil­loin myös työs­tä ja pon­nis­te­lus­ta lop­puu puh­ti.

* * *

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon us­ko­mi­ses­ta. Oi­ke­as­taan koko Raa­ma­tun idea on sii­nä, et­tä ih­mi­nen us­koo sen sa­no­man ole­van tot­ta – Ju­ma­lan sa­naa ja eri­tyis­tä il­moi­tus­ta ih­mi­sil­le. Sa­no­ma pe­las­tuk­ses­ta pe­rus­tuu myös us­ko­mi­seen, eli sen to­te­na pi­tä­mi­seen.

Hän [var­ti­ja] vei hei­dät ulos ja ky­syi: "Her­rat! Mitä mi­nun on teh­tä­vä, et­tä pe­las­tui­sin?" He [Paa­va­li ja Si­las] vas­ta­si­vat: "Us­ko Her­raan Jee­suk­seen, niin pe­las­tut, sinä ja si­nun per­he­kun­ta­si." (Ap. t. 16:30–31.)

Us­ko Her­raan Jee­suk­seen. Sii­nä tii­vis­tyy koko Raa­ma­tun ydin­sa­no­ma ja us­kon pe­rus­vies­ti kai­kes­sa yk­sin­ker­tai­suu­des­saan. Moni väit­tää us­ko­van­sa näin ja pi­tä­vän­sä si­ten vies­tiä to­te­na. Se ei yk­sin rii­tä. Oi­kea, elä­vä, Ju­ma­lal­le kel­paa­va ”us­ko Her­raan Jee­suk­seen” syn­tyy Py­hän Hen­gen syn­nyt­tä­mä­nä.

Elä­vä us­ko on ul­ko­puo­li­sel­ta sa­lat­tu ko­ke­mus. Sii­tä osat­to­mat ei­vät eh­kä ym­mär­rä, mik­sei­vät us­ko­vai­set voi pi­tää hei­tä us­kon­vel­ji­nään, vaik­ka he kuin­ka sitä ha­lu­ai­si­vat, toi­voi­si­vat ja va­kuut­tai­si­vat us­ko­van­sa ”sa­mal­la ta­val­la”. Se saat­taa ah­dis­taa ja jopa suu­tut­taa.

Us­kos­ta ei voi käy­dä kaup­paa. Us­kon­vel­jeys ei syn­ny myön­ny­tyk­siä te­ke­mäl­lä. Us­kon lah­jan saa­dak­seen on teh­tä­vä pa­ran­nus, kään­nyt­tä­vä, ku­ten Kris­tus ke­hot­ti.

Elä­vän, Ju­ma­lal­le kel­paa­van us­kon voi löy­tää ja saa­da vain Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta saar­na­tun evan­ke­liu­min kaut­ta. Täl­löin Pyhä Hen­ki syn­nyt­tää ih­mi­ses­sä oi­ke­an us­kon. Sii­nä jo­kai­nen us­ko­vai­nen on ai­na val­mis aut­ta­maan.