Olen kul­ke­nut pit­kään lau­lu­tun­neil­la, nyt jo yli 16 vuo­den ajan. En­sim­mäis­ten kym­me­nen vuo­den ai­ka­na opis­ke­lu oli sään­nöl­lis­tä, vii­me vuo­si­na epä­sään­nöl­li­sem­pää, mut­ta edel­leen voin sa­noa har­ras­ta­va­ni sitä ak­tii­vi­ses­ti.

Tie lau­lu­har­ras­tuk­sen pa­riin kul­ki eri­koi­sia tei­tä; mur­ro­si­än jäl­keen jo eh­din an­taa it­sel­le­ni tuo­mi­on, et­tei mi­nus­ta ole lau­la­maan – kurk­ku­ni tun­tui me­ne­vän mut­kal­le vir­sis­sä jo en­sim­mäi­sen sä­keis­tön jäl­keen. Hie­man ka­teel­li­se­na­kin tyy­dyin kuun­te­le­maan seu­ra­pen­kis­sä, kun muu­ta­mat ko­me­aää­ni­set to­ve­rit lau­loi­vat koko lau­lun puh­taas­ti ja vai­vat­to­man tun­tui­ses­ti.

Kuo­ro­lau­lus­ta löy­tyi sit­ten hel­po­tus­ta. Var­sin­kin mies­kuo­ron alin bas­so­ää­ni, niin sa­not­tu kak­kos­bas­so, liik­kui sen ver­ran ma­ta­lal­la sä­ve­la­lal­la, et­tä sitä pys­tyi ren­nom­min ja il­man kur­kun ki­ris­ty­mis­tä lau­la­maan. Kuo­ros­sa saa­dut pie­net ää­nen­muo­dos­tuk­seen liit­ty­vät tie­don­jy­vä­set hel­pot­ti­vat lau­la­mis­ta myös yleen­sä niin, et­tä seu­ra­pen­kis­sä­kin pys­tyi lau­la­maan. Ai­na­kin muu­ta­man sä­keis­tön, en­nen kuin kurk­ku al­koi men­nä taas mut­kal­le.

Yk­sin­lau­lu oli kieh­to­nut mi­nua sii­tä huo­li­mat­ta, et­ten us­ko­nut it­sel­lä­ni ole­van sii­hen ky­ky­jä lain­kaan. Var­sin­kin sak­san­kie­li­set yk­sin­lau­lut, lie­dit, kieh­toi­vat eri­tyi­ses­ti. Kun opis­ke­lu­a­jan ys­tä­vis­sä­ni oli use­am­pia mu­sii­kin- ja lau­lu­no­pis­ke­li­joi­ta, niin jos­sain vai­hees­sa it­se­kin us­kal­tau­duin sitä ko­kei­le­maan, ja tie joh­ti lo­pul­ta en­sim­mäi­sil­le hen­ki­lö­koh­tai­sil­le lau­lu­tun­neil­le.

En muis­ta tark­kaan en­sim­mäi­sen lau­lu­tun­nin kul­kua, mut­ta muis­tan sen tun­teen, kun ava­sin suu­ni lau­laak­se­ni toi­sel­le ih­mi­sel­le. Tun­sin ti­lan­tees­sa it­se­ni epä­var­mak­si, alas­to­mak­si. Hä­vet­ti suo­ras­taan. Hyvä lau­lu­no­pet­ta­ja tie­dos­taa sen, et­tä ol­laan herk­kien ja hen­ki­lö­koh­tais­ten asi­oi­den kans­sa te­ke­mi­sis­sä – ar­vos­te­lu ja ival­li­suus voi tu­ho­ta hel­pos­ti op­pi­laan lau­la­mi­seen liit­ty­vän it­se­tun­non het­kes­sä, jopa lop­pui­äk­si.

Luot­ta­mus on en­si­jai­sen tär­ke­ää. Luot­ta­mus sii­hen, et­tä opet­ta­ja ha­lu­aa ai­dos­ti op­pi­laan pa­ras­ta ja ke­hit­tää tä­män lau­lu­tai­toa. Luot­ta­mus myös sii­hen, et­tä opet­ta­ja tie­tää, kuin­ka ke­hi­tys saa­daan ete­ne­mään oi­ke­aan suun­taan.

Mo­nel­le on var­maan tut­tua se, et­tä oma puhe- tai lau­lu­ää­ni kuu­los­taa nau­hoi­tet­tu­na eri­lai­sel­ta kuin it­se on aja­tel­lut. Juu­ri sen vuok­si lau­luo­pis­ke­lu poik­ke­aa esi­mer­kik­si inst­ru­men­tin­soi­tos­ta. Vaik­ka ko­ke­mus­ta on ker­ty­nyt jo rut­kas­ti, yhä vie­lä­kin tör­mään sii­hen, kuin­ka vai­kea on kuul­la oman ää­nen­sä soin­tia. Sen voi­kin to­de­ta hel­pos­ti nau­hoit­ta­mal­la omaa lau­lu­aan, vaik­ka­pa juu­ri lau­lu­tun­nil­ta. Ul­ko­puo­li­set opet­ta­jan kor­vat ovat täl­löin vält­tä­mät­tö­mät ja hy­väl­lä opet­ta­jal­la myös lah­jo­mat­to­mat. Omaan kor­vaan hy­vin­kin pie­nel­tä tun­tu­va vi­vah­de-ero voi kuu­los­taa ai­van rat­kai­se­van eri­lai­sel­ta ul­ko­puo­li­sen kuu­li­jan kor­vin.

Usein, jos lau­lu­tun­tien vä­lil­le jää pi­dem­pi tau­ko, huo­maa, et­tä ää­nen­muo­dos­tus­tek­niik­ka on al­ka­nut ha­keu­tua vää­ril­le uril­le – ää­ni ei soi enää kau­niis­ti ja va­paas­ti, ja ää­nen­tuot­toon tu­lee hel­pos­ti jän­ni­tyk­siä ja ki­reyk­siä. Lau­lu­no­pet­ta­ja pys­tyy oh­jaa­maan ää­nen­muo­dos­tus­ta taas oi­keil­le uril­le ja lau­la­mi­nen tu­lee hel­pom­mak­si.

Olen ha­vait­se­vi­na­ni täs­sä kai­kes­sa haus­kal­la ta­val­la ku­vaan­nol­lis­ta yh­teyt­tä us­ko­ne­lä­mään. Us­ko­vai­set lä­him­mäi­set­hän toi­mi­vat par­haim­mil­laan meil­le myös yh­den­lai­si­na ”lau­lu­no­pet­ta­ji­na”: he aut­ta­vat te­ke­mään sel­lai­sia va­lin­to­ja, lau­la­maan sel­lai­sia sä­ve­liä, jot­ka tu­ke­vat us­ko­ne­lä­mää. Jos jää yk­sin, voi uu­pua, ää­ni voi vä­syä. Ys­tä­vien tuki an­taa voi­maa us­koa, ja ”ää­ni pää­see soi­maan jäl­leen va­paa­na”. "Jos he [kak­si] kaa­tu­vat, toi­nen aut­taa tois­ta nou­se­maan, mut­ta voi yk­si­näis­tä, joka kaa­tuu -- hän­tä aut­ta­mas­sa ei ole ke­tään" (Saarn. 4:10).