On ih­meel­lis­tä, mi­ten vuo­si toi­sen­sa jäl­keen su­vi­seu­ra­kau­pun­ki ko­ho­aa kor­keuk­siin­sa, ja jo muu­ta­man päi­vän ku­lut­tua sii­tä ei ole jäl­jel­lä juu­ri muu­ta kuin tamp­pau­tu­neet pel­lot.

Su­vi­seu­rat jär­jes­te­tään tal­koo­voi­min. Mei­dän per­hees­sä tal­koi­ta pi­de­tään it­ses­tään­sel­vyy­te­nä. Sin­ne me­ne­vät kaik­ki ”kyn­nel­le ky­ke­ne­vät”. Kai­ke­ni­käi­sil­le on työ­tä, ja on mu­ka­va teh­dä yh­des­sä hom­mia ja tu­tus­tua uu­siin ih­mi­siin. Tal­kois­ta jää myös mah­ta­via muis­to­ja. Tal­koo­pai­kal­le ko­ho­aa sil­to­ja, teh­dään uu­sia tei­tä, pui­ta kaa­de­taan, ojan­pen­ke­rei­tä rai­va­taan, ri­su­ja kan­ne­taan ka­soi­hin ja kai­ken­lais­ta muu­ta.

Eräs tal­koo­päi­vä tii­vis­tet­ty­nä meni ku­ta­kuin­kin näin: Is­kä pöm­myyt­ti mei­dät aa­mul­la ylös. Nap­pa­sim­me vä­hän aa­mu­pa­laa ja läh­dim­me koh­ti su­vi­seu­ra-alu­et­ta. Mat­kal­la kä­vim­me ha­ke­mas­sa kau­pas­ta kai­kil­le työ­kä­si­neet ja limp­pa­ria.

Työn­ja­os­sa mei­dän ja muu­ta­mien mui­den hom­mak­si tuli siis­tiä lä­hei­nen ka­na­va. Is­kä rai­va­si puut ja ri­sut, ja me muut kan­noim­me ne ka­soi­hin. Vä­lis­sä pi­det­tiin juo­ma­tau­ko, ja taas jat­ket­tiin.

Pie­nim­piä näyt­ti kiin­nos­ta­van enem­män au­tos­sa ole­va suk­laa­le­vy kuin ri­su­jen kan­to. Sii­nä pel­lon lai­dal­la ma­koi­li­vat ja kan­nus­ti­vat te­ke­mään no­pe­am­paa. Tai­sin­pa kuul­la pari it­se te­kais­tua värs­sy­ä­kin. Puo­len­päi­vän ai­koi­hin kä­vim­me syö­mäs­sä tal­koo­ruo­ka­las­sa. Il­ta­päi­väl­lä teh­tiin vie­lä pari tun­tia, ja sit­ten al­koi tul­la val­mis­ta.

Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­te­ly on val­ta­van suu­ri työ, ja ajat­te­len, et­tä jos voin it­se teh­dä jo­ta­kin sen eteen, teen sen mie­lel­lä­ni. Keit­ti­ö­ryh­mäs­sä­ni saan ol­la tal­koo­ruo­ka­las­sa lait­ta­mas­sa tal­koo­lai­sil­le ruo­kaa, ja it­se Su­vi­seu­roi­hin olen myös va­ran­nut työ­vuo­ro­ja. Tun­tuu jän­nit­tä­väl­tä ja ai­ka us­ko­mat­to­mal­ta, kun Su­vi­seu­rat ovat tänä ke­sä­nä tääl­lä Tor­ni­os­sa.

Emi­lia