Vuosia sitten, kun tulimme Suviseuroista, pysähdyimme merenrannalle. Parkkipaikalla meitä alkoi lähestyä mies, jonka kasvoille oli levinnyt iloinen hymy. Hän käveli luoksemme, tervehti lämpimästi ja kysyi, tunnenko häntä. Katselin miestä ja yritin löytää kasvoista tuttua, mutta lopulta oli pakko pudistaa päätäni. Kun hän sitten kertoi, kuka oli, ilo ja hämmennys sekoittuivat. Tuossako oli se vähän ujo poika, jonka kanssa olin nuorena viettänyt aikaa isoissa seuroissa?
Kävelen taas paahteisella seurakentällä, livahtelen ihmisjoukon välistä. Poika kulkee siskonsa kanssa mukana. Kaiuttimista kantautuu seuralaulua, maa pölyää. Ympärillä näkyy levollisia kasvoja. Niissä näkyy sama ilo, jota tunnen.
Parkkipaikalla katselin miehen kasvonpiirteitä ja etsin niiden takaa tuttua poikaa. Mies näki hämmennykseni ja nauroi entistä remakammin. Mutta sitten silmäkulmiin livahti jotain, josta löysin tutun nuoren. Siinä hän seisoi ja katsoi kohti, monta vuotta vanhempana ja muuttuneena, mutta silti samana.
Mies esitteli minulle ja perheelleni kaksi lastaan. Sitten hän kertoi, että ei enää usko samalla tavalla. Silti hän oli tulossa samasta paikasta kuin mekin. Suviseurojen tuttu tunnelma ja ilo olivat vuosienkin jälkeen vetäneet häntä paikalle. Jotain menneestä oli jäänyt sisimpään, vaikka tärkein oli hiipunut pois.
Mies kertoi, että vaikka edelleen uskoi Jumalan olemassaoloon, hän ei voinut ajatella uskonasioista niin kuin ennen. Eihän oikea usko voi olla uskoa Laestadiukseen, hän perusteli. Siinä parkkipaikan hälinässä koetin selittää, että eihän meidän uskomme perustaja ole Laestadius, vaan Jumala. Puhuin siitä, miten usko oli kulkenut vuosituhannesta toiseen ihmisten mukana. Se, miksi meitä Suomessa alettiin kutsua lestadiolaisiksi, johtui vain käytännön syistä. Suomeenhan tämä usko oli levinnyt Ruotsin Lapista, pappi Laestadiuksen saarnojen kautta. Hänelle taas evankeliumin siunasi uskovainen nuori nainen, Lapin Mariaksi kutsuttu.
Ajattelen sitä, miten Laestadius koki olleensa kuin yksinäinen lintu, kunnes löysi kodin Jumalan valtakunnasta. Sama pesä, joka toisen silmissä oli vain risumaja, oli Laestadiukselle turvapaikka. Hän sai kokea kuin tutussa psalmissa: ”Lintu on huoneen löytänyt, ja pääskynen pesänsä.”
Koin haikeutta, kun tuolla parkkipaikalla hyvästelin nuoruusaikaisen kaverini. Ajattelin poikaa, joka oli istuskellut paahtuneella seurakentällä. Kunpa olisimme puhuneet niihin aikoihin uskonasioista. Olimme kyllä kuunnelleet seuroja ja laulaneet, mutta en muista, että koskaan olisimme jutelleet syvemmin, emme todella tärkeistä asioista. Ajattelitko jo silloin luopuvasi? Katselitko tätä uskoa kuin linnunpesää, joka oli alkanut näyttää silmiisi halvalta ja tarpeettomalta?
Tämän vuoden Suviseuroissa ei kuljettu paahtuneella seurakentällä. Ei istuttu isonteltan kovalla penkillä laulamassa tai tutustuttu uusiin ihmisiin. Kokoonnuimme pienellä porukalla lasten mummulaan. Vaikka puitteet seuroissa olivat erilaiset, seuraradiosta kuulunut sanoma oli ennallaan. Se oli sama sanoma kuin silloin, kun Lapin Maria muistutti Laestadiusta, että vain Jumalan sanan mukaisella uskolla voi päästä Taivaaseen. Se sama sanoma oli Jeesuksella, joka julisti Jumalan valtakunnasta. Jeesuksella, joka armahdettuaan syntisen naisen totesi lempeästi, että mene, äläkä tee enää syntiä.
Kun tätä blogitekstiä kirjoitan, kuuntelen samalla kesäseuraradion lauluja. Niiden turvallista ja lohduttavaa sanomaa. Uskon, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Haluan luottaa siihen, että Jumalan sana voi lähestyä ja koskettaa sinuakin, joka et usko. Kunpa et Jumalan kutsuessa kääntäisi sisintäsi pois, vaan kuuntelisit. Kunpa vielä löytäisit sen, minkä kadotit.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys