JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Hai­keut­ta syk­syn hä­mär­ty­es­sä

14.10.2020 0.05

Juttua muokattu:

12.10. 12:16
2020101212160220201014000500

Anne Lindfors

Anne Lindfors

An­ne Lind­fors

Vuo­si sit­ten syk­syn kirk­kaat vä­rit tum­mui­vat. Jou­duim­me luo­pu­maan odo­te­tus­ta ih­mees­tä kes­ken ras­kau­den. Vaik­ka mat­ka oli vas­ta alul­laan, oli pik­kui­nen juur­tu­nut sy­dä­meen.

Yhä jos­kus hai­keus tu­lee. Pie­nen vau­van kai­paus, tun­te­mat­to­man ja sil­ti niin tu­tun ikä­vä. Aja­tuk­sis­sa vii­väh­tää lah­ja, joka het­ken kul­ki mu­ka­na, eli sy­dä­men lä­hel­lä.

Mel­ko pian sen jäl­keen, kun olin tois­ta­mi­seen jou­tu­nut käy­mään ult­ras­sa ja maan­nut ti­pu­tuk­ses­sa sai­raa­lan sän­gys­sä, al­koi tul­la ys­tä­vil­tä vies­te­jä. Tär­kei­tä ja iha­nia, mut­ta vä­hän va­ro­vai­sia. Meil­le odo­te­taan vau­vaa, niis­sä ker­rot­tiin. Meil­le on tu­los­sa uu­si pik­kui­nen. Ter­vei­siä ult­ras­ta.

Ys­tä­vä­ni tie­si­vät, et­tä las­ke­tut ajat oli­si­vat ol­leet ai­ka lä­hek­käin. Yh­des­sä oli­sim­me odot­ta­neet, pie­nis­täm­me pu­hu­neet.

En minä ys­tä­vil­tä ma­su­vau­vo­ja ka­deh­ti­nut. Ei­vät ne ol­leet meil­tä pois. Oli help­po toi­vot­taa heil­le on­nea ja toi­voa en­ke­lei­tä suo­jak­si.

Omaa pien­tä ma­su­vau­vaam­me ja haa­vet­tam­me sil­ti kai­pa­sin. Sik­si jos­kus sat­tui, kun kat­se osui kau­niis­ti pyö­ris­ty­vään vau­va­ma­haan. Sik­si vä­lil­lä tun­tui hai­ke­al­ta kat­soa ys­tä­vien ult­ra­ku­via, noi­ta kiil­tä­väl­le pa­pe­ril­le tal­len­tu­nei­ta vau­van­kas­vo­ja ja sor­mia.

Ker­ran, kun mie­tin kes­ken­me­non tuo­maa vä­sy­mys­tä ja hai­keut­ta, ul­ko-ovi ko­lah­ti. Yk­si lap­sis­tam­me tuli si­säl­le täyn­nä hy­vää tuul­ta. Koko ko­din täyt­ti kir­kas po­jan lau­lu: ”Taas muis­tam­me: on ai­ka var­jo vain, ja tai­vas, mää­rän­pää, jo odot­taa.”

Tun­tui kuin poi­ka oli­si tuo­nut ter­vei­set tai­vaas­ta. Muis­tut­ta­nut sii­tä, mikä lo­pul­ta on kaik­kein tär­kein­tä.

Saam­me us­koa, et­tä mei­dän pie­nim­mäl­lä on kaik­ki hy­vin. Hä­nen puo­les­taan ei tar­vit­se hä­täil­lä. Hän ei kos­kaan kiel­lä us­ko­aan. Em­me tääl­lä saa­neet sul­kea hän­tä sy­liim­me ja ra­kas­taa, mut­ta voim­me ol­la kii­tol­li­sia sii­tä, et­tä yk­si­kään ajat­te­le­ma­ton sana tai teko ei hän­tä haa­voi­ta. Tuo syn­ty­mä­tön mu­re­na sai Tai­vaan Isän lah­ja­na hy­vän osan.

Nyt kun elä­mää kat­se­lee taak­se­päin, on help­po näh­dä Ju­ma­lan suu­ri vii­saus. Mie­he­ni sai­raus on vie­nyt pal­jon voi­mia. Oli­sim­me­ko jak­sa­neet hoi­taa pien­tä vau­vaa juu­ri nyt?

Hai­keus on lem­peä, se ot­taa sy­liin­sä. On lupa vä­lil­lä sur­ra ja sil­ti voi myös iloi­ta. Saa luot­taa sii­hen, et­tä kaik­ki me­nee par­hain päin.

”Äi­ti”, ne­li­vuo­ti­as tuu­ma­si yh­te­nä il­ta­na uni­se­na sän­gys­sään. ”Mun mie­les­tä mää tyk­kään kyl­lä tosi pal­jon sus­ta.” Si­lit­te­lin pie­nen po­jan pää­tä ja tun­sin, mi­ten hel­lyys lii­kah­ti si­sim­mäs­sä. Ker­roin, et­tä mi­nä­kin ra­kas­tan hän­tä, val­ta­van pal­jon. Il­ta hil­je­ni. Al­koi unen­tu­hi­na, mut­ta vie­lä pit­kään val­voin ja ajat­te­lin lap­sen eh­do­ton­ta rak­kaut­ta.

Jos elä­mäs­sä jos­kus tu­lee­kin ki­pua ja mur­het­ta, an­ne­taan myös iloa. Vai­kei­na­kin het­ki­nä meil­lä on kaik­ki tämä hyvä. Rak­kaus, joka elää.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
16.5.2021

Jee­sus ru­koi­li ja sa­noi: "Sen kirk­kau­den, jon­ka sinä olet an­ta­nut mi­nul­le, olen minä an­ta­nut heil­le, jot­ta he oli­si­vat yh­tä, niin kuin me olem­me yh­tä." Joh. 17:22

Viikon kysymys

Ilmoitukset

Toi­sen­lai­ses­sa va­los­sa

Mi­ka­e­lan per­hees­sä ei pal­jon pu­hu­ta asi­ois­ta. Teh­dään töi­tä, käy­dään kou­lua. Mut­ta jos­sain pin­nan al­la on sa­lai­suus, joka saa äi­din hy­räi­le­mään su­ru­mie­li­ses­ti ja Mi­ka­e­lan sil­mäi­le­mään tar­kem­min muu­ta­mia nuo­ria kou­lun käy­tä­vil­lä ja ruo­ka­las­sa.

Se­läs­sä au­rin­gon kat­se

An­ni­ka Koi­vu­kan­kaan ru­nois­sa heit­täy­dy­tään nuo­ren elä­män aal­lok­koon, sen iloi­hin ja ki­pui­hin, ko­et­te­le­muk­siin ja ar­jen su­loi­seen tur­vaan – kun on us­ko, jo­hon no­ja­ta ja rin­nal­la saat­ta­jia. Sy­viä tun­to­ja ke­ven­tää rai­kas huu­mo­ri: ”Kun­pa voi­sin aset­tua het­kek­si koi­ran turk­kiin. / Tun­tea sen läm­mön / kar­ku­mat­ko­jen tuok­sun / ja myl­lä­tyn kuk­ka­pen­kin ilon. Pai­jaa­via sor­mia riit­täi­si.”

Ome­na­pos­ki ja Nal­le Kar­hu­nen

Kah­dek­san­vuo­ti­as Nal­le Kar­hu­nen on kuu­si­vuo­ti­aan Nu­pun eli Ome­na­pos­ken vii­sas, kilt­ti ja hel­lä iso­ve­li. Jos­kus Nal­le käyt­täy­tyy kuin tal­viu­nil­taan he­rä­tet­ty hur­ja ja äk­ki­pi­kai­nen kar­hu. Sil­loin Nu­pun on pa­ras­ta läh­teä ulos tai lait­taa oman huo­neen ovi vi­sus­ti kiin­ni.

Ta­kai­sin Isän ko­tiin

Kir­joit­ta­jat eri puo­lil­ta maa­il­maa ker­to­vat sii­tä, kuin­ka Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut hei­dät val­ta­kun­taan­sa. Ker­to­muk­sia yh­dis­tää ko­ke­mus ko­tiin­pa­luus­ta, Raa­ma­tun mu­kai­sen us­kon löy­ty­mi­ses­tä ja us­ko­vais­ten vä­li­ses­tä rak­kau­des­ta.

Ke­tun­po­jat ja Ja­gu­ar-mies