Anne Lindfors
Anne Lindfors
Oletko joskus miettinyt, millaista elämäsi olisi, jos jokin asia olisi mennyt toisin? Jos et olisi sairastunut. Jos olisit päässyt Suviseuroihin. Jos onnettomuudessa ei olisi ollut enkeli suojaamassa.
Eräänä hiljaisena hetkenä löysin itseni pohtimasta, millaista olisi, jos äitini ei olisi sairastunut muistisairauteen. Jos yhä voisin silloin tällöin kävellä äidin luo juttelemaan. Äitini tulisi aukaisemaan oven ja meidän kummankin silmiin syttyisi ilo. Äidin käsi kohoaisi taputtamaan olkapäätä ja kuulisin tutut sanat: "Onpa ihana että tulit! Jumalan terve."
Yhdessä laittaisimme syömistä ja kyselisimme toistemme kuulumisia. Kertoisin arjen iloista ja huolista, esittelisin puhelimelta lasten laulua. Hieroisin äidin hartioita ja hetken täyttäisimme pöydälle jäänyttä ristikkoa, puhelisimme niitä näitä. Lähtiessäni siunaisimme toisiamme evankeliumilla ja rutistaisimme lujasti. Kun kääntyisin matkan päästä katsomaan, tuttu käsi heiluttaisi ovenraosta. Ja minä kääntyisin vilkuttamaan vähän väliä, niin kauan, kunnes puut tulisivat väliimme.
Vaikka tuollainen yhdessäolo on jäänyt taakse, jo pelkästään sen muisteleminen antaa voimaa. Tulee kiitollisuus siitä, mitä kerran oli. Kiitollisuus rakkaudesta, joka jätti jäljen.
Ei se rakkaus ole vieläkään poissa. Sitä mietin yhtenä päivänä, kun työntelin äitiä pyörätuolissa pihalla ja lauloin. Vaikka äiti ei osoittanut tunnistamisen merkkejä, tuttu laulu havahdutti. Kun näin, miten äidin huulet tapailivat sanoja, en jaksanut välittää siitä, kuuliko joku ulkopuolinen. Sydän pakahtumaisillani lauloin laulua, jota niin monesti olin ennen äidin kanssa laulanut. Jumalan rauhaan jälleen toisemme jätämme… Hetken tuntui kuin olisimme istuneet taas kovalla suviseurapenkillä, haikeina, mutta onnellisina.
Monessa asiassa jossittelu on kovin turhaa. Silti ajattelen, että siitä on haittaa lähinnä vain silloin, jos se aiheuttaa tyytymättömyyttä. Parhaimmillaan eri vaihtoehtojen ajattelu havahduttaa näkemään Jumalan johdatuksen ja tajuamaan rakkaiden ihmisten arvon. Osa kiitoksenaiheista on onnellisia muistoja, mutta moni hyvä ja ihmeellinen on yhä täällä.
Kun yhtenä päivänä olin muistellut äitini kanssa vietettyjä hetkiä, sanoin puolisolleni, että jospa lähtisit viemään poikaamme opistolle. Saisitte viettää vähän pidempään yhteistä aikaa. Ajattelin, että samalla reissulla hän voisi käydä myös omilla vanhemmillaan. Vielä siihen on mahdollisuus.
Liikaa ei kannata jossitella. Siinä asiassa lapset ovat usein hyvänä mallina. Siellä, missä aikuinen saattaa nähdä vain suljetun oven tai rikkoutuneen asian, voi lapsen avoin mieli nähdä uuden mahdollisuuden. Sitä sain olla taas oppimassa, kun viisivuotias poikamme iloitsi: ”Ei se haittaa, vaikka mun sukka on menny rikki! Nyt tolla varpaalla on paljon helpompi jarruttaa!”
Saan ajatella, että Taivaan Isä on antanut sellaisen elämän, jota tarvitsen. Elämän, joka on kipuineenkin minulle kaikkein paras. Saan valoisin mielin luottaa siihen, että Jumala johdattaa kohti taivasta. Silloin minkään ei tarvitse mennä toisin.
Blogit
Lukijan kuva
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys