JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Nykyiset blogit

Rukousten kantamana

28.11.2021 6.00

Juttua muokattu:

29.11. 08:56
2021112908562220211128060000

An­ne Lind­fors


Läm­pöi­nen syli, kos­ke­tus hel­lä,

ra­kas­tit suu­rel­la sy­dä­mel­lä.

Siu­naa­va kat­se muis­tois­sa kan­taa,

kai­puun het­kis­sä loh­tua an­taa.

Sei­son hau­dan ää­rel­lä oman per­hee­ni kans­sa. Mie­les­sä­ni luen kuk­ka­lait­teen kort­tiin kir­joi­tet­tu­ja sa­no­ja. Kat­son kuk­kia; sy­vän­pu­nai­sia nei­li­koi­ta, ruu­su­jen ja val­ko­lil­jo­jen juh­la­vuut­ta ja pien­ten si­nis­ten kuk­kien nöy­rää kau­neut­ta. Ajat­te­len äi­tiä. Kaik­kea sitä rak­kaut­ta, jota hän jät­ti muis­tok­si. Näh­dään tai­vaas­sa, ajat­te­len. Nämä ei­vät ole lo­pul­li­set hy­väs­tit.

Myö­hem­min as­tun vie­lä si­sa­rus­te­ni kans­sa uu­del­leen hau­dal­le. Ajat­te­len sitä ker­taa, jol­loin kah­dek­san­vuo­ti­aa­na as­tuin sa­mal­la pai­kal­la isän hau­ta­kum­mun reu­nal­le. En sil­loin mei­nan­nut mah­tua lan­kul­le ri­vin jat­kok­si. Ta­sa­pai­noi­lin sii­nä vel­je­ni vie­res­sä ja yri­tin seis­tä mah­dol­li­sim­man liik­ku­mat­ta. Iso­vel­je­ni ajat­te­lee sa­maa. Hä­nen kä­ten­sä tart­tuu mi­nuun ja ve­tää lä­hem­mäk­si. Nyt pi­dän huo­len, et­tet pu­toa, iso­ve­li kuis­kaa. Hän pi­tää kiin­ni ja ru­tis­taa tiu­kas­ti.

Sii­nä seis­tes­sä­ni mi­nua ei it­ke­tä enää. Iso­vel­jen ele hy­myi­lyt­tää. Tun­nen, mi­ten pie­ni, yh­tei­nen muis­to ja het­ken suu­ruus si­to­vat mei­tä yhä lä­hem­min yh­teen.

Äk­kiä muis­tan äi­din kol­me toi­vo­mus­ta, jois­ta hän ker­ran mi­nul­le kir­joit­ti. ”Tär­keim­mät toi­vee­ni alus­ta elä­mä­ni lop­puun ovat ai­na sa­mat. Et­tä it­se ja kaik­ki rak­kaat pää­si­sim­me Tai­vaan ko­tiin. Et­tei enää Suo­mi jou­tui­si so­taan. Ja et­tei rii­ta kos­kaan rik­koi­si lä­heis­te­ni vä­le­jä.”

Ajat­te­len si­sa­ruk­si­a­ni, joi­den kans­sa sii­nä sei­son. Ajat­te­len sitä, mi­ten eri­lai­sia olem­me ja sil­ti mei­tä yh­dis­tää sama rak­kaus. Sama ru­kous.

Ajat­te­len puo­li­so­a­ni ja lap­si­a­ni, jot­ka sei­so­vat nyt taa­em­pa­na. Koen vah­vas­ti, et­tä olem­me sil­lä­kin het­kel­lä yh­des­sä. Syvä kai­paus, muis­to­jen vyö­ry ja Tai­vaan Isän an­ta­ma loh­du­tus lai­neh­ti­vat meis­sä.

Viik­koa myö­hem­min ma­kaan sai­raa­lan vuo­tees­sa. Edes­sä on yl­lät­tä­vä leik­kaus, sama, jos­sa yk­si nuo­ris­tam­me oli ol­lut vain pa­ria kuu­kaut­ta ai­em­min. Mie­tin elä­män vai­heik­kuut­ta, sen ra­jal­li­suut­ta, mut­ta myös sitä, mi­ten kai­ken yl­lä kul­kee Ju­ma­lan joh­da­tus ja var­je­lus.

Mie­tin sitä, mi­ten oli­sin sur­rut, jos en oli­si pääs­syt äi­din hau­ta­jai­siin. Jos ki­vut oli­si­vat tul­leet sil­loin. Sa­maan ai­kaan, kun oli­sin maan­nut am­bu­lans­sis­sa, oli­si­vat toi­set val­mis­tau­tu­neet las­ke­maan kuk­kia äi­din ar­kul­le. Tuo tär­keä luo­pu­mi­sen vai­he oli­si jää­nyt elä­mät­tä.

Leik­kaus ei pe­lo­ta. Kun leik­kaus­vaat­teet on vaih­det­tu yl­le, soi­tan vie­lä ko­tiin. Evan­ke­liu­min lem­pe­ät sa­nat kul­ke­vat vä­lil­läm­me. On le­vol­li­nen olo. Us­kon, et­tä mi­nun­kin elä­mä­ni on par­hais­sa mah­dol­li­sis­sa kä­sis­sä. Tun­nen, mi­ten lä­heis­ten ru­kouk­set kan­ta­vat.

Nyt leik­kaus on ta­ka­na­päin. Toi­pui­len hil­jal­leen ko­to­na. Ajat­te­len men­nyt­tä ja tätä het­keä. Ajat­te­len äi­tiä. Hä­nen siu­naa­vat kä­ten­sä ja ra­kas­ta­va kat­seen­sa säi­ly­vät muis­tois­sa. Us­kon sy­väs­ti, et­tä hä­nen jo­kai­nen ru­kouk­sen­sa, pelk­kä sa­na­ton huo­kaus­kin, on tal­les­sa Tai­vaan Isän luo­na.

AnneLindfors
Rakastan perhettäni. Nautin nuotiohetkistä ja lasten laulusta. Siitä tunteesta, kun tajuan, että jokaiseen päivään on riittänyt valoa.Taaksepäin katsoessa näen kivun ja ilon vuorovedet. Missä ikinä polkuni on kulkenutkin, tänään olen tässä. Luottavaisin mielin saan astua huomiseen.Jos tahdot antaa blogistani palautetta, lähetä pohdintojasi osoitteeseen anne.lindfors@hotmail.com.
AnneLindfors

Vain yksi on tarpeen

28.12.2021 6.00
AnneLindfors

Olet poissa

5.11.2021 6.00
AnneLindfors

Siinä hetkessä täydellinen armo

17.9.2021 7.00
AnneLindfors

Ajattelitko jo silloin luopuvasi?

26.7.2021 7.00
AnneLindfors

Tienhaarassa

6.7.2021 7.05
AnneLindfors

Jos elämä olisi mennyt toisin

7.6.2021 7.05
AnneLindfors

"Jeetut vierettä"

29.4.2021 7.05
AnneLindfors

Kummilahja

22.3.2021 7.05
AnneLindfors

Haluatko oikeasti olla tuollainen?

15.2.2021 7.15
AnneLindfors

Riittävästi iloa

13.1.2021 7.35
AnneLindfors

Jumalan johdattamana

17.12.2020 6.05
AnneLindfors

Ovatko eväät mukana?

11.11.2020 12.05
AnneLindfors

Haikeutta syksyn hämärtyessä

14.10.2020 0.05
AnneLindfors

Uskallanko kertoa?

14.9.2020 7.25
AnneLindfors

Onko Jumala olemassa?

23.8.2020 7.40
AnneLindfors

Saanko auttaa?

6.7.2020 6.15
AnneLindfors

Yhteistä kaipausta

11.6.2020 6.00
AnneLindfors

Monien tunteiden päivä

10.5.2020 6.15
AnneLindfors

Erityisen huolenpidon alla

11.4.2020 6.50
AnneLindfors

Kuvien matkassa

11.3.2020 6.55
AnneLindfors

"Ootteko te siunannu?"

4.2.2020 6.45
AnneLindfors

Jouluenkeleiden saattamana

24.12.2019 6.05
AnneLindfors

Kesken?

8.11.2019 6.15
AnneLindfors

Kantavien sanojen voima

4.10.2019 6.19
AnneLindfors

Tekniikka petti, mutta Jumala ei

3.9.2019 6.06
AnneLindfors

Sumun keskellä

8.8.2019 6.46
AnneLindfors

Kun sanat katosivat

1.7.2019 6.34
AnneLindfors

Valoisia polkuja sinulle, nuori!

1.6.2019 6.18
AnneLindfors

Kaikkein tärkein muisto

12.5.2019 6.41
AnneLindfors

Sisimpään tulvii valo

9.4.2019 6.56
AnneLindfors

Yksin

10.3.2019 6.55
AnneLindfors

Arjen enkeleitä

14.2.2019 6.55
AnneLindfors

Äiti, mää toin sulle iloa!

29.1.2019 6.52
AnneLindfors

Luotanko, uskallanko?

3.1.2019 6.47
1.7.2022

Nöyrät sinä pelastat, mutta ylpeiden katseen painat alas. Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumala, tuot pimeyteeni valon. Ps. 18:28–29

Viikon kysymys